Purp:Vereen sidotut
Sateen yllyttyä ryhmämme päätti hakea suojaa läheisestä majatalosta. Matkan jatkaminen oli muuttunut mahdottomaksi, sillä vaatteemme olivat kastuneet läpimäräksi ja alkoi jo tulla pimeä. Veimme hevoset talliin mutta vankkureille ei siellä ollut tilaa. Ilmeisesti muutkin matkamiehet olivat joutuneet huonon sään yllättämäksi, sillä nukkumapaikat olivat tallia myöten varattu. Ajatukseni harhailivat jatkuvasti viime päivien tapahtumissa; tunsin helpotusta siitä että tuhopolttaja oli lukkojen takana ja taskussani oleva vartijoiden laatiman tunnustus oli viimeinkin pitävä todiste siitä, että veljeni olivat attentaatin takana.. Mielessäni piili kuitenkin pelko, jospa pahempaa olisi vielä luvassa. Veljeni ovat miehiä jotka eivät helposti luovuta kun ovat päätöksensä tehneet.
Astuessamme sisään täyteen majataloon, ensimmäisenä silmiini osui kulmapöydän sekalainen joukko Coraxen miehiä tummissa viitoissaan. Vaikka nuo ”uskonmiehet” näyttivät vain pitävän hauskaa juomaa nauttimalla, meidän saapumisemme näytti aiheuttavan epäilyttävän kiinnostuneita katseita. Istuimme kuitenkin pöytään ja jäimme pohtimaan tilannettamme sekä kuivattelemaan vaatteitamme. Koska huoneita ei ollut vapaana, tallinkin ollessa täynnä, ainoa vaihtoehtomme oli jäädä odottamaan kunnes sade laantuisi ja pääsisimme jatkamaan matkaa.
Odotellessamme Renato päätti käydä juttusilla muiden Coraxilaisten kanssa. Miehen palattua kysyin mitä miehet täällä toimittivat. Renato tuijotti minua vakavasti ja sanoi: ”He joutuivat sateen yllättämäksi kun olivat etsimässä jotain aatelista”. Sydämeni pysähtyi viimeisen sanan kuullessani. En kuitenkaan halunnut uskoa, että miehet voisivat olla veljieni palkkaamia ja millä todennäköisyydellä he olisivat sattumalta päätyneet samaan majataloon. Painoin kuitenkin pääni alas suojaan katseilta, tuntiessani lievää ahdistuneisuutta. Toivoin että pääsisimme pian jatkamaan matkaa. En kuitenkaan kerinnyt pitempään ajatella tilannetta, kun vielä yksi Coraxilainen astui ovesta ja satuin vilkaisemaan tulijaa. Minut nähdessään miehen kasvoille levisi erittäin hämmästynyt ilme ja samassa hän kiiruhti seurueensa pöytään ja näin hänen kuiskaavan heille jotain. Tapahtuman jälkeen koko joukko tuntui vilkuilevan seuruettamme, pääasiassa minua. Pelkoni kasvoi entisestään ja minusta tuntui että täältä on päästävä pian pois.
Ennen kuin saimme kuitenkaan päätettyä mitä tehdä, ilmestyi Renaton kanssa jutellut Coraxilainen eteemme. Nyt näin että joukon jokainen silmäpari tuijotti meitä ja kaikki näyttivät valmiilta käydäkseen kimppuumme kuin nälkäinen susilauma. ”Häivy” mies sanoi Renatolle. ”Miksi?” hän kysyi. ”Pysy erossa tästä, me haluamme vain aatelisen” kuului kolkko vastaus. Renato pysyi kuitenkin paikallaan ja mies tuhahti lähtien kävelemään kohti pöytäänsä.
Miehen kääntäessä selkänsä, nousimme Angelon kanssa ja nopeasti poistuimme etuovesta ja suuntasimme talleille. Astuessani pilkkopimeään ja sateiseen yöhön vilkaisin vielä taakseni ja näin koko Coraxilaisten joukon nousevan pöydästään. Tarkoituksenani oli päästä ratsulleni ja joko valepuvun turvin piiloutua tai ratsastaa pakoon. Pihan läpi juostuani, pääsin viimein omalle hevoselle, samassa kuitenkin näin, kuinka takaovi majataloon alkoi avautua. Yritin hätäisesti piiloutua ja kiskoin tekoparran laukustani ja asetin sen kasvoilleni. Vedin heiniä päälleni ja koetin esittää nukkuvaa mahdollisimman huomaamattomana. Rauhoituin hieman, kun kuulin kuinka ovesta tullut mies pysähtyi kohdalleni, jatkaen kuitenkin matkaansa.
Tunne oli kuitenkin vain väliaikainen, sillä hetken päästä talliin olivat kerääntyneet kaikki vainoajani. Päällikön käskystä joukkio rupesikin yksi kerrallaan tarkistamaan tallissa olevaa väkeä. Pulssini kiihtyi ja samassa yksi Coraxilainen repi minut ylös ja vei joukon johtajan eteen. Näin Angelon ilman miekkaansa ja Coraxilaisen pitävän häntä käsivarresta aloillaan. Johtaja tuijotti minua mustilla silmillään ja näin että hän huomasi hermostuneisuuteni aiheuttamat hikipisarat kasvoillani. Tiesin ettei partani ollut tarpeeksi hyvin asetettu ja aavistin miten tilanne tulisi päättymään. Mies repikin parran kasvoiltani ja kutsui minut aiemmin tunnistaneen Coraxilaisen paikalle. ”Hän se on”, kuului vastaus ja joukon johtajan kasvoille levisi ivallinen hymy.
”Kuka palkkasi teidät?” kysyin vaikka olin jo varma vastauksesta. Vilkaisin samalla ympärilleni. Näin johtajan lisäksi viisi Coraxilaista lähettyvillä, pakeneminen olisi mahdotonta tässä tilanteessa. ”Veljesi”, hän vastasi pilkallisesti. Tunsin ahdistuneisuuteni kasvavan entisestään, sillä nyt olin varma että myös isäni oli vaarassa. ”Voimmeko selvittää asian jollain tavalla?” kysyin, sillä arvelin että miesten ahneus oli heidän uskollisuuttaan vahvempi. Johtaja vastasikin, että ”Tietysti voit maksaa ittes ulos tästä”. Katsoin häntä kysyvästi. ”50 kultarahaa”, hän sanoi hymyillen yhä leveämmin. Tuumin mielessäni, että nuo rahanahneet paskiaiset tappaisivat jopa äitinsä tarpeeksi suuresta summasta. ”No onko sulla maksaa?”. Vastasin kieltävästi ja niinpä minua alettiin raahata kohti tallin pimeää uloskäyntiä. Luulin loppuni jo koittaneen kun minut heitettiin polvilleni vetiseen maahan. Maahan oli kertynyt suuria lammikoita ja koko ympäristö oli sekoittunut paksuksi mudaksi. Sade jatkui yhtä rankkana kuin tänne tullessamme ja kuulin vain sen kohinan sekä pisaroiden hakkaavan tallin kattoa. Suljin silmäni ja odotin voimattomana mitä tuleman piti.
Kuitenkin nostaessani vielä katsettani, huomasin kuunvalossa Nicolon, käsi puristaen äpärämiekan kädensijaa. Hän katsoi minua odottavasti ja tiukensi otettaan miekasta. Nyökkäsin hänelle ja samassa terä irtosi tupesta miehen rynnätessä päin Coraxilaisia kuin olisi pitkäänkin odottanut vain taistelemaan pääsyä. Tunsin kuinka ote minusta irtosi ja kompuroin ylös mutaisesta maasta siirtyen poispäin vihollisistani. Näin siluettina tallin valoa vasten kuinka Nicolo taisteli kuin mielipuoli, Coraxilaisten hajaantuessa väistellen hänen lyöntejään. Yksi heistä kuitenkin muisti minut ja lähti kävelemään minua kohti miekka kädessään. Vaistomaisesti hapuilin omaa asettani joka yllätyksekseni olikin yhä vyölläni. Vedin sen hätäisesti tupesta ja siirsin terän osoittamaan kohti vastustajaani. Mies pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi etenemistään lyöden miekkani hieman sivuun, pakottaen minut ottamaan askeleen taaksepäin kenkieni upotessa osittain mutaiseen maahan.
Tämä oli ensimmäinen kertani oikeassa miekkataistelussa. Huonoksi onnekseni vastustajani oli huomattavasti minua taitavampi ja onnistuin vaivoin väistelemään tai torjumaan hänen lyöntejään liukastellen märässä liejussa. Taistelun kestäessä yhä pitempään, sain lopulta osuman käteeni ja kivun lisäksi aloin tuntea itseni hyvin väsyneeksi. En pystynyt juurikaan näkemään mitä ympärilläni tapahtui, havaitsin vain sen että tummaviittaisia miehiä vaikutti olevan vähemmän kuin alussa. Vastustajani iskujen väisteleminen oli jo erittäin vaikeaa, kun yhtäkkiä pimeydestä ilmestyi suuri hohtava miekka joka kolahti Coraxilaisen aseeseen. Samassa Nicolo seisoi vierelläni ja liittyi mukaan kamppailuun. Kaksi vastustajaa oli miehelle liikaa ja hän onnistui juuri ja juuri välttelemään kirkonmiehen osumia. Lopulta väsymys teki tehtävänsä ja Coraxilaisen myöhästynyt väistöliike johti siihen, että Nicolon miekka viilsi lopulta syvän haavan miehen vasempaan reiteen.
Kuului tuskanhuuto ja Coraxilainen tipahti toisen polvensa varaan. Nyt oli minun tilaisuuteni tehdä loppu tästä miehestä. Viha valtasi mieleni kun mietin veljiäni joiden käskystä tämä saasta oli palkattu minut tappamaan. Mietin kuinka he olivat pettäneet perheeni, häpäisseet nimemme ja että isäni oli suuressa vaarassa tai jopa kuollut. Halusin vain tämän miehen kuolevan ja iskin kaikella voimallani mitä minulla oli jäljellä. Terä paiskautui miestä ohimoon ja tunsin kuinka hänen kypäränsä halkesi osuman voimasta ja tunsin hänen kallonsa murtuvan. Hän rojahti elottomana vetiseen maahan, kaatuessaan kuului veden loiskahdus ja sitten oli täysin hiljaista. Vain sateen kohina kuului päässäni ja jäin hengästyneenä tuijottamaan maassa makaavaa olentoa. Hänen päästään valuva veri värjäsi miehen kasvot punaiseksi ja valui maahan sekoittuen sateen synnyttämien lammikoiden veteen.
Näin tallista tulevan valon kajossa muut ryhmäni jäsenet aseet käsissään. Ympärillemme oli kerääntyneenä kaikki tallissa nukkumassa olleet, sekä majatalosta tilannetta seuraamaan tulleita. Huomasin heidän kasvoillaan kauhistuneita sekä epäuskoisia katseita. He osoittelivat minua ja ryhmäläisiäni kuiskaillen toisilleen. En kuitenkaan sillä hetkellä välittänyt heistä enkä mistään muustakaan. Tuijotin vain maassa lojuvan ruumiin hengettömiin silmiin. Minut valtasi suunnaton syyllisyyden tunne kun tajusin vieneeni hengen tältä ihmiseltä. Tunne, jota en toivottavasti enää ikinä tule kokemaan. Kuusi miestä makaa kuolleena minun takiani, yksi heistä minun toimestani. Tappamisen oikeutta ei tulisi olla kenelläkään.
Sinä yönä en saanut nukuttua. Kuitenkin myöhemmin tuntien kuluttua, syvällä syyllisyyden ja tuskan alla, tunsin pientä lohtua oman henkeni säilymisestä, sekä siitä, että minulle oli annettu mahdollisuus pysäyttää veljeni ja saattaa heidät tuomiolle teoistaan.
