Purp:Pojasta ja haudasta
Ohitin tomuisen, mahdilla louhitun käytäväkompleksin viimeisen risteyksen ja hetken kuluttua huomasin ilokseni portin olevan vielä auki. Ohjatessani Elenaa ja vetäessäni vankia kohti pientä porttia en katunut yhtään muiden jättämistä. Kertasin kuitenkin vielä mietteitäni; löysimme mitä tulimme etsimään ja eteenpäin jatkaminen olisi ollut turhaa riskeeraamista ottaen huomioon kuinka voimakkaasti demonimahti vaikutti Elenaan, Rauliin ja Angeloon vielä sen korvat räjäyttäneen salaman jälkeenkin. Oli vain ajan kysymys milloin mahti olisi iskenyt meidät muutkin maahan, ja silti ne hullunrohkeat nuoret jäivät, kuolemattomia kun luulevat olevansa. Ehkä Diego saa suojeltua heitä, ehkä ei.
Olin vielä täysin uppoutuneena ajatuksiini tunkiessani sokeaa Elenaa ja kultistia läpi kontattavankokoisesta portista takaisin hautakammioon, enkä tajunnut, tai sen puoleen osannut odottaa toisella puolella olevaa hahmoa. Vasta nousemaisillani huomasin ettemme olleet kolmistaan, huoneessa oli avonaisen haudan vieressä nuori poika. Riutuneen näköinen, samoin kuin tapaamamme kultistit, hän tuijotti täysin avonaisista silmistään huolimatta tyynesti ja ilmeettömästi minua. Hänen suunsa oli yltä päältä tummassa tahnassa, jonka tajusin nopeasti olevan mädäntynyttä lihaa, verta ja muita haudatuista raadoista löytyneitä herkkuja. Poika ei vaikuttanut sinänsä uhkaavalta, joten toivotin hänelle tunnustelevasti "Huomenta".
Hetkeen poika ei vastannut mitään, katsoi vain lävitseni ja aloin jo valmistautua pahimpaan, kunnes hän säntäsikin yhtäkkiä pois, oletettavasti uloskäyntiä päin. Vaistomaisesti nousin takaa-ajoon niin nopeasti kuin kykenin. Adrenaliini puski välittömästi ensimmäisten juoksuaskelten jälkeen takaisin päälle paluumatkan rauhoittumisen yli. Pikkupojat ovat kuitenkin yllättävän nopeita ja ketteriä, joten ehdin joka käännöksessä nähdä vain vilahdukselta hänen suuntaavan kohti haudan sisäänkäyntiä. Veren taas jyskyttäessä korvissani tajusin puolessa välissä matkaa uloskäynnille kantavani edelleen ladattua varsijousta, mutta haudan ahtaat ja lyhyet kivikäytävät yhdessä hyvän etumatkan kanssa tekivät tähtäämiseen ehtimisestä mahdotonta.
Joka mutkan jälkeen odotin kadottaneeni pojan johonkin uuteen demoniporttiin, mutta kerta toisensa jälkeen pelkoni ei toteutunut. Metsästys oli ainoa päässäni kimpoileva asia harppoessani viimeiset portaat ylös viileään yöhön kryptan avoimelle pihalle. Tuskin edes tajusin haudankaivajaa odottamassa paluutamme saadessani vihdoin poispäin juoksevaan poikaan suoran näköyhteyden. Jousen pikanosto, puolen sekunnin tähtäys ja refleksinomainen liipaisu. Näin nuolen osuvan poikaa keskelle selkää ja voitokas, kenties hieman julma hymy käväisi nopeasti huulillani pojan kaatuessa turvalleen.
Rientäessäni tarkastamaan pojan terveydellistä tilannetta tajusin, ettei alkuperäinen suunnitelmani ollut tappaa, vaan ottaa toinen vanki. Adrenaliinihuippu alkoi hiljalleen laantua, ja viittasin pikaisesti kintaalla äskeisen huomioni ja käänsin pojan toisin päin. Tyhjä katse, hidastuvalla tahdilla vertapumppaava haava ja liikkumaton suu kertoivat kaiken tarvittavan. Eipähän ainakaan kitunut, huomautin itselleni. Tarkastin myös pojan kädet, ja sain etsimäni varmistuksen demonimerkin muodossa. Poika oli menetetty jo kauan ennen kuin törmäsin häneen. Näihin aikoihin tajusin myös, etten taaskaan ollut yksin, vaan haudankaivaja oli nähnyt koko välikohtauksen. Vilkaisin häneenpäin ja kirosin hiljaa huomatessani kiitettävän järkyttyneen ilmeen. Eikö perkele kuolleiden kanssa työtätekevä osaa pitää päätään kylmänä kuoleman edessä. Tästä voisi koitua harmia, jos koko totuutta ei saada selostettua olennaisille tahoille.
Manaillessani tajusin jättäneeni Elenan, aseistettuna ja sokeana, yksin kultistivangin kanssa. Tämä yhdistelmä voisi päättyä hyvin sotkuisasti, ja vaikka en Elenan ylin ystävä ollutkaan, muistot eräistä unista lisäsivät oman motivaatiokertoimensa juoksutahtiin. Takaisin tunkkaisiin ja pimeisiin hautakäytäviin ja niiden läpi kiiruhdin adrenaliinin jälleen pumpatessa putkinäköä päälle, mutta päästessäni paikalle en taaskaan löytänyt pelkoani vastaavaa verilöylyä, vaan kiltisti samassa paikassa istuvan kaksikon. Kenties kaikki kultistit eivät olekaan niin typeriä, verenhimoisia ja itsemurhaisia. Huojentuneena rupesin ohjaamaan heitä takaisin ylös.
Aiemman vuoristoradan hiljalleen kääntyessä kohti viimeistä laskua ja adrenaliinikrapulaa paikalle ilmestyi yksi toisensa jälkeen eri tahojen edustajia, jossain välissä muut, edelleen hengittävät kirotutkin. Joku päivä tuo toimintatapa johtaa vielä hautaanne, vaikka se ei tämä ollutkaan, mietin itsekseni ja vastailin vartioston, Carmilin ja muiden kysymyksiin. Vastailu tapahtui edelleen puolisekavassa olotilassa sen suurempaa keskittymistä ansaitsematta, minun yhä kerratessa tapahtumia päässäni. Ei sen aivan näin pitänyt mennä. Taaskaan.
