KoneV:Satras
Tämä sivu sisältää roolipelihahmon. Pelaaja: KoneV. Fuksifinder (Pathfinder).
Nimi: Satras (etunimi: x, yksityisnimi z, sukunimi y)
Rotu: haltia
Ikä: 124
Pituus: 6' / 183 cm
Paino: 119 lb. / 54 kg
Uskonto: Nethys (ja Desna)
Ulkonäkö: Satras on keskipituinen ja enimmäkseen tavallisen näköinen haltia, jolla on tumman hiekan värinen pitkä tukka ja oranssinkultaiset silmät. Hänellä on naamansa oikealla puolella ja korvassaan rosoiset arvet jonkin vaarallisen villieläimen hyökkäyksen jäljiltä. Hän käyttää varisialaisten kiertolaisten tavoin värikästä ja joidenkin mielestä mautonta vaatepartta. Lisäksi hänen vaatetyylinsä on jopa haltialle hieman outo: hänellä on punainen röyhelöpaita, pieni ja enimmäkseen valkoinen liivi, näyttävä violetti sulkahattu, jonkinlainen vihreistä ja ruskeista hiuksista tehty kaulanauha, leveä keltainen vyö, pitkältä hameelta näyttävät okran väriset housut ja korolliset nahkasaappaat. Useimmiten hänellä on kuitenkin päällään valjuhkosti keltaisen ja punaisen sävyillä värjätty nahkapanssari. Hän pitää esillä vain varsijoustaan ja tikaria; muu omaisuus on säkissä, joka yleensä roikkuu hänen vyöllään.
Tausta: Satraksen vanhemmat Vanathal ja Yuviel olivat kotoisin Kyoninista, jossa he asuivat Viherkullan (Greengold) kaupungissa muiden haltioiden kanssa. He olivat kuulleet omilta vanhemmiltaan Ustalavista ja kuinka Tar-Baphon oli vuonna 3203 noussut kauheana epäkuolleena, Kuiskausten Tyrannina, ja syössyt valtion turmioon. Toki tämä fakta oli vain yksi monien joukossa, eikä jonkin ihmisvaltion kohtalo kiinnostanut Vanathalia ja Yuvielia kovin paljoa. Sen sijaan heitä alkoi kovasti kiinnostaa, kun Taldorin ihmiset perustivan Loistavan Ristiretkikunnan (Shining Crusade) vuonna 3754. He liittyivät hyvyyttä ja epäkuolleiden vihaa hohkaavaan armeijaan joidenkin muiden haltioiden tavoin taistellakseen saastaista velholichiä vastaan.
Voitto koitti vuonna 3828, 74 vuoden jälkeen. Tyytyväisinä pitkän sodan tulokseen, haltiapariskunta päätti lähteä kiertämään Varisiaa, sillä he olivat Ustalavissa sotiessaan kiinnostuneet Avistanin länsiosien kansoista. Varisia ei tuottanut pettymystä, ja pariskunta onnistui jopa hankkimaan lapsen. Vaikka runsaslukuisten ihmisten ja puolituisten asenne lapsen syntymää kohtaan oli haltioiden mielestä erittäin nuiva, penseä ja tunteeton, Vanathal ja Yuviel juhlivat lapsensa syntymää innokkaasti ja hommasivat jopa velhon ja papin kotoaan Kyoninista siunaamaan pikku Satraksen. Monet muut heidän Varisiassa tapaamansa haltiat liittyivät heidän seuraansa useiksi vuosiksi auttaakseen lapsen kasvatuksessa ja siitä huolehtimisessa.
Siispä Satras kasvoi varisialaisen kiertolaiskaravaanin ihmisten ja puolituisten ja muutamien haltioiden kanssa. Ihmisiä tuli ja meni, syntyi ja kuoli. Joka viides vuosi Satraksella oli uusia "ikäisiään" leikkitovereita, kun edelliset aikuistuivat ja hankkivat omia lapsia. Karavaanin puolituiset aikuistuvat myös nopeasti, mutta eivät kuolleet pois yhtä nopeasti kuin ihmiset. Satraksen kasvettua muut haltiatkin lähtivät omille teilleen, joskin useimmat heistä tulivat muutaman vuoden välein vaihtamaan kuulumisia. Vaikka jatkuva karavaanarien kuoleminen ja lisääntyminen olikin tavallaan turhauttavaa ja joskus jopa masentavaa seurattavaa, Satras oppi ymmärtämään, että osa kuolleista eli aina heidän lapsissaan, ja hänellä olikin tapana kertoa ihmisille ja puolituisille heidän vanhemmistaan, isovanhemmistaan ja esivanhemmistaan erilaisia asioita.
Kun Satras oli hieman vanhempi, haltiat jäivät välillä karavaanin matkan varrelle ja kävivät tutustumassa kaupunkeihin ja ystävällisempiin shoanti-heimoihin tai matkustivat hetken jonkin toisen karavaanin kanssa. He kuitenkin palasivat aina viimeistään muutaman vuoden päästä alkuperäiseen karavaaniin säilyttääkseen edes pienen jatkuvuuden tunteen ympäristönsä kanssa. He käväisivät myös Ustalavissa, joka oli Kuiskausten Tyrannin kukistuttua alkanut parantua haavoistaan, mutta sen väkeen oli jäänyt jonkinlainen masentava maahanlyötyjen leima. He tuntuivat rypevän surkeudessaan, ja tästä lievästi kauhistuneet Vanathal ja Yuviel palasivat Satraksen kanssa iloisempaan Varisiaan ihmettelemään, miten niin oli päässyt käymään. Ustalavin huono tila huolestutti Satrasta ja hän pelkäsi, että sen väki saattaisi myöhemmin turvautua kyseenalaisiin keinoihin parantaakseen omaa oloaan.
Vain viisi vuotta sitten karavaania koetteli yllättävä ja tuntematon sairaus, jota edes Vanathal ja Yuviel ja karavaanin parantajat eivät osanneet hoitaa. Monet lapsista ja vanhuksista ja jotkut terveistä aikuisistakin sairastuivat outoon tautiin, ja kukaan ei ollut parantunut taudista. Karavaanilaisia ei päästetty muiden väkijoukkojen lähelle tartunnan pelossa, ja he olivat jo lähellä menettää toivonsa. Pimeimmällä hetkellä apu kuitenkin saapui: professori Petros Lorrimor tuli heidän luokseen ja uskoi kykenevänsä määrittämään sairauden. Päivien kuluttua hän viimein onnistui, ja edelleen myöhemmin hänen onnistui parantajien kanssa valmistaa parannuskeino, ja kaikki sairastuneet parantuivat. Satras kuitenkin sairastui tautiin aivan viime hetkillä, ja ihmisille ja puolituisille tehty parannuskeino ei jostain syystä tepsinytkään haltiaan. Lorrimor näki ison vaivan ja monta unetonta yötä yrittäessään pelastaa Satraksen hengen, ja lopulta onnistui keksimään hänellekin parannuskeinon. Onnen kyyneleistä sekaisin oleva haltiaperhe ei paljoa ajatellut, kun professori sanoi, että hän saattaisi joskus tarvita apua vastineeksi haltialapsen hengen pelastamisesta; totta kai hän sen saisi.
Viikot kuluivat ja Satras tajusi, että hän todellakin oli Lorrimorille henkensä velkaa. Hänen vanhempansa olivat siitä vain innoissaan ja mielissään: ensimmäistä kertaa eläessään Satraksella oli kunnon vastuuta, oikea velka maksettavana ja varsinainen tehtävä. Satras ei ollut aivan samaa mieltä, mutta hänen velvollisuudentuntonsa vaati häntä pitämään Lorrimorille tehdyn lupauksen. Muutamien kuukausien valmistelun jälkeen Vanathal ja Yuviel lähtivät viimein takaisin kotiinsa Kyoninin metsään ja jättivät Satraksen oman onnensa nojaan, sillä olihan hänen täytettävä velvollisuutensa omilla avuillaan.
Muutaman vuoden odotuksen jälkeen Lorrimorin viesti viimein saapui, ja Satras oli sekä yllättynyt että ei saadessaan tietää, että professori oli jo kuollut. Jokseenkin hämmentyneenä hän matkusti Ustalaviin, osaamatta odottaa mitään.
Persoonallisuus: Vanhempiensa seuraan ja turvaan tottunut Satras on usein pelokkaan näköinen ja vilkuilee tuon tuostakin ympärillensä. Vaikka hän onkin harjoitellut jos jonkinlaisia hommia, hän harvemmin oikeasti haluaa tehdä mitään ja yrittää parhaansa mukaan delegoida kaiken tekemisen muille, varsinkin fyysisesti vaativammat työt. Silti hän on usein ollut sitä mieltä, että muut eivät osaa, ja antaa neuvoja pyytämättä. Satraksella on usein tapana tuijotella tyhjäsilmäisesti ihmisiä ja muita lyhytikäisten rotujen edustajia ja miettiä, mitä he ovat lyhyen elämänsä aikana tehneet ja millaisia heidän vanhempansa olivat. Hän harvemmin menee suoraan puhumaan heille, mutta jos he tulevat hänen luokseen puhumaan tai uhoamaan, hän useimmiten kysyy suoraan kyseisen henkilön vanhemmista. Uhoamisen kohdalla hän käyttäytyy uhoajaa kohtaan vähättelevästi, ja jos vähänkin näyttää siltä, että väkivallalta ei vältytä, hän kyllä tirvaisee ensimmäisenä uhoajaa naamaan ja poistuu paikalta.
