Luutnantti Ringgaardin kirjeet
Valossa kylpee maa -kampanjan kulku luutnantti Matthias Ringgaardin kihlatulleen kirjoittamina kirjeinä.
Helsingør, tiistai 4.6.497
Rakas Matilda,
Toivottavasti kirjeeni löytää sinut ja pikku Alexin hyvissä voimissa. Olen niin pahoillani, että en voinut tulla tänään päivälliselle. Jouduin nimittäin lähtemään komennukselle.
Tiedäthän HL Kalenskajan, sen suuren laivan jonka tänään piti tulla satamaan – josta eilen kerroin? Kuten oletkin jo varmaan kuullut, no, Kalenskaja ei saapunut ajallaan. Toimisto oli koko aamun täynnä vihaisia ihmisiä, jotka kyselivät laivan perään. Jopa Eisenberg, se ärsyttävä ilmalaivaheppu, sai kerrankin muuta valitettavaa kuin lentokieltonsa.
Pomo huolestui toden teolla, kun hieman ennen puolta päivää tuli tieto, että Kalenskaja oli nähty Juutinraumassa. Uskomatonta – jättää nyt tuolla tavalla satama väliin! Hän komensi heti aloittamaan tapauksen tutkinnan kaappauksena ja – voitko kuvitella – määräsi Eisenbergin valmistelemaan ilmalaivansa lähtökuntoon. Yhtäkkiä, kuin kutsuttuna, jostain ilmestyi muuan Petra Krause killasta, ja pomo suostutteli Krausen vapauttamaan Eisenbergin ilmalaivan lentokiellosta.
Pomo otti konepistoolin asekaapista. En ole nähnyt asetta hänen kädessään moneen vuoteen! Ainahan hän kulkee pistooli vyöllään niin kuin upseerin kuuluu, mutta jokin hänen ilmeessään kertoi, että hän odottaa vaikeuksia. Schmidtin kanssa otimme kiväärit – en luota konepistooliin enää, kun olen saanut sellaisen joka ainoa kerta ampumaradalla jumiin. Jos se ei toimi ampumaradalla, niin miten sen voi kuvitella toimivan kentällä?
Ja niin älyttömältä kuin se kuulostaakin, olemme nyt – pomo, Schmidt, Eisenberg, minä ja sekalainen seurakunta muita – Tanskan rannikon yllä Eisenbergin ilmalaivassa matkalla Helsingøriin Kalenskajan perässä. Mihin sieltä, minulla ei ole harmainta aavistustakaan. Toivon vain, että matka ei ole pitkä, ja pääsisin pian takaisin Lyypekkiin.
Mutta minun ei sovi valittaa. Jokin on Kalenskajalla pahasti pielessä, ja isänmaamme etu vaatii meitä kaikkia tekemään parhaamme asian selvittämiseksi. Alexin on saatava varttua turvallisessa, vahvassa Preussissa, jota vihollisen salajuonet eivät horjuta.
Kerro Alexille, että rakastan häntä, ja toivota hänelle hyvää yötä puolestani.
Rakkaudella
Matthias
Nantes, torstai 6.6.497
Rakas Matilda,
Toivottavasti viime päivät ovat kohdelleet sinua hyvin, sillä minulle ne ovat olleet kovin puuduttavia. Olemme pienin tauoin lentäneet yötä päivää pomon ja Eisenbergin vuorotellessa ilmalaivan ohjaksissa. Kesäkuu eli ei, täällä yläilmoissa on k-y-l-m-ä.
Jatkoimme Helsingørista Stavangeriin Killan tiedustelu- ja vastatiedustelukeskukseen. Olisitpa nähnyt paikan! Se oli jotain varuskunnan, teollisuuslaitoksen ja pienen kaupungin väliltä. En olisi koskaan uskonut keskusta noin suureksi! Keskus vilisi Killan sotilaita, taivasta täplittivät Killan ilmalaivat ja merta Killan alukset. Välillä pelkään, kuinka voimakkaaksi Kilta on kasvanut. Ja ajattele – Stavangerissa on vain murto-osa Killan sotavoimasta loppujen ollessa siroteltuna pääasiassa ympäri Preussia, meidän keskuuteemme!
Schmidt ja Eisenberg jäivät laivalle meidän muiden kavutessa alas jonkinlaisiin vierastiloihin. Meitä vartioitiin jatkuvasti ja sain sen kuvan, että Krause oli meistä ainoana tervetullut. Killan edustaja johdatti pomon ja Krausen Tiedustelukeskuksen pomon Aurel Grannin puheille. Vasta myöhemmin sain kuulla, että tuo harmaantuva keski-ikäinen mies oli Grann itse! En olisi koskaan arvannut. Kummallista, että Grannin asemassa oleva mies käyttäytyy noin – toisaalta ehkä hän vain halusi nähdä seurueemme omin silmin.
Palatessaan Grannin puheilta pomo ja Krause vahvistivat sen, mitä olimmekin epäilleet – Kalenskaja kulkee nykyään eetterikoneella, ja toinen eetterikone, jonka piti vain tupruttaa savua savupiipuista hämäykseksi, luo laivan ympärille sankan sumupilven. Kalenskajan eetterikone on jokin Killan kokeilu, mutta kokeiluun ei kuulunut poikkeaminen matkasuunnitelmasta, vaan Kalenskajan piti ulospäin näyttää aivan rehelliseltä höyrylaivalta reitillään. Vaikuttaa yhä olevan meistä kiinni selvittää, mitä Kalenskajalle on todella tapahtunut.
Krause sai jonkin ihmeellisen vempaimen, jonka hän sanoi kertovan Kalenskajan suunnan meistä nähden. Minusta se vempain näyttää lähinnä pistoolilta, josta rautalangan päässä roikkuu korvalaput – juuri sellaiset kuin sinulla, mutta metalliset ja no, vähemmän pörröiset. Krause pitää vempainta mustasukkaisesti itsellään eikä anna kenenkään muun koskeakaan siihen.
Krausen vempaimen ohjaamina jatkoimme matkaa Stavangerista etelään. Pysähdyimme Le Havressa tankkaamaan ja jatkoimme sitten Ranskan kärjen yli tänne Nantesiin, josta tämän kirjeen lähetän. Olen pahoillani, etten lähettänyt tätä jo Le Havresta – siellä pysähtyessämme olin umpiunessa, sillä olin tähystänyt läpi yön. Pomo sanoo meidän saavan Kalenskajan kiinni ensi yönä. Mitä sitten – en tiedä! Toivon, että saamme Kalenskajan välikohtauksitta haltuumme ja ohjattua Lontooseen. Ehkä sitten pääsen palaamaan luoksesi, ja Alexin luokse.
Viime päivät ovat herättäneet minussa enemmän kysymyksiä kuin mihin olen saanut vastauksen. Miksi Kalenskaja poikkesi reitiltään? Onko se kaapattu, vai onko kyse jostain aivan muusta? Mikä Krause oikein on naisiaan, ja miksi Kilta näyttää juuri nyt seisovan yhtenä miehenä hänen takanaan? Miksi Kilta lähetti Kalenskajan perään juuri Krausen ja meidät, eikä yhtä, kahta tai vaikka kaikkia niitä kymmeniä ilmalaivoja jotka partioivat Stavangerin ilmatilaa?
Ikävöin sinua ja Alexia. Kunhan tämä sotku on ohi, aion pyytää pomolta parin viikon loman. Ennen sitä en kuitenkaan voi antaa ikäväni horjuttaa minua suorittaessani velvollisuuttani Preussin upseerina. Kunpa saisin toverini Schmidtin ajattelemaan samoin – hän kiroaa sitä päivää, kun astui upseerikouluun ensi kerran, ja vannoo eroavansa armeijasta heti kun hänen viiden vuoden palvelussitoumuksensa on ohi. Niistä tulee hänelle pitkät kolme vuotta. Sääli, että hänen kaltaisensa lahjakas nuori upseeri on noin katkeroitunut.
En tiedä, mistä ja milloin voin lähettää postia seuraavan kerran, mutta ajatukseni ovat sinun ja Alexin luona. Schmidt lähettää myös terveisiä.
Rakkaudella
Matthias
Les Sables d'Olonne, lauantai 8.6.497
Rakas Matilda,
Viime päivät ovat olleet aikamoista pyöritystä, mutta ilokseni voin kertoa, että lähden pian kotimatkalle! Kirjoitan tätä kirjettä Preussin Ranskasta, Les Sables d'Olonnen rannikkokaupungista, johon saavuimme alkuillasta. Jos hyvä tuuri käy, saatan itse olla kotona ennen kuin tämä kirje tavoittaa sinut.
Lähdettyämme Nantesista ajoimme yhä Kalenskajaa takaa ja saavutimme sen samana yönä. Juuri kun lähestyimme laivaa, yllätti meidät mitä ihmeellisin vihollinen! Luulimme niitä ensin linnuiksi, mutta lähempää asiasta ei voinut erehtyä – ne olivat jonkinlaisia linnunmuotoisia helvetinkoneita, varmaan Killan tekoa.
Peltivarikset kävivät päälle ja Schmidt sai ruman naarmun päähänsä, mutta onnistuimme karkottamaan ne tiehensä ja saimme muutaman niistä saaliiksi. En ole koskaan nähnyt sellaista konetta! Sillä on siivet, nokka ja kynnet kuin linnulla, mutta se on rakennettu kokonaan metallista.
Juuri samaan aikaan saimme Kalenskajan näkyviimme, ja peltivarikset katosivat kuin koiran haukku olisi säikäyttänyt ne pois! Ohitettuamme laivan ensi kertaa Eisenberg valmistautui laskeutumaan Kalenskajan etukannelle, mutta hänen lennettyään ilmalaivansa hieman Kalenskajan edelle, kävivät peltivarikset uudestaan kimppuumme.
Tällä kertaa ne eivät kuitenkaan halunneet verta! Havaittuaan meidän lyövän takaisin kävivät ne pehmeämmän kohteen kimppuun. Ne tekivät reiän Eisenbergin ilmalaivan palloon, ja jouduimme tekemään pakkolaskun. Onneksi olimme valmiiksi laskeutumassa kohti Kalenskajaa, ja Eisenberg sai pallon vahingoista huolimatta tuotua ilmalaivansa alas Kalenskajan etukannelle yllättävän pehmeästi. Sen miehen lentotaitoja ei voi kuin ihailla!
Mutta jos Eisenberg yllätti minut lentotaidoillaan, niin mitä seuraavaksi tapahtui oli vähintään yhtä yllättävää! Muitta mutkitta pomo hyppäsi Eisenbergin ilmalaivasta Kalenskajan kannelle – Schmidt ja minä seurasimme – ja ilmoitti ensimmäiselle vastaantulijalle ottavansa laivan haltuunsa. En tiennyt, että pomosta löytyy sellaista rohkeutta! Olisin odottanut hänen jakavan joukkomme selvittämään, mikä tilanne laivalla vallitsee, mutta hän oli omat johtopäätöksensä tehnyt.
Tapaamamme vastaantulija oli ruotsalaisnuori nimeltä Markus. Hän selitti, kuinka Alvarez-nimisen espanjalaisen johtama joukko miehiä oli pian Tukholman jälkeen murtautunut laivan asekaapille, ottanut osan miehistöstä panttivangiksi ja siitä lähin hallinnut laivaa pelolla. Markuksen selityksessä yllätti kuitenkin se, että kaikesta päätellen Alvarezilla ja tämän joukkiolla ei ollut mitään keinoa ohjata laivaa tai vaikuttaa sen kulkuun.
Oli kuin laiva ohjaisi itse itseään! Komentosilta, lastiruuma ja konehuone oli suljettu – ei riittänyt, että ovet olivat lukossa, vaan näytti siltä että niitä ei saisi auki edes oikeilla avaimilla. Konehuoneen osalta tämän ymmärsi, sillä Krausen tietojen mukaan laivaan asennettua kokeellista eetterikonetta operoiva käyttömiehistö olisi ohjeistettu sulkeutumaan konehuoneeseen ja pysymään siellä koko matkan ajan. Mutta miksi lastiruuma ja komentosilta? Ja ennen kaikkea kuka?!?
Pomo ei tietenkään uskonut tätä pelkästä Markuksen selityksestä, vaan vaati saada nähdä komentosillan. Totta se oli: komentosillan ovet eivät hievahtaneetkaan. Komentosiltaa ihmetellessämme aloimme kuitenkin kuulla juoksuaskeleita ja huutoja – ilmeisesti Alvarezin miehet olivat havahtuneet siihen, että olimme tunkeutuneet laivalle.
Meidät löysi yksi Alvarezin korstoista. Olimme onneksi kuulleet hänen tulonsa ennalta ja ehtineet varautua siihen asettumalla väijyksiin. Konepistoolilla aseistautunut korsto menetti täysin malttinsa meidät huomatessaan, eikä suostunut luopumaan aseestaan, vaan avasi tulen meitä kohti. Pomo kaatoi hänet yhdellä siistillä laukauksella!
Tämän jälkeen lähdimme Markuksen opastamana kohti laivan takaosassa sijaitsevaa Alvarezin joukkion tukikohtaa. Joukkoomme liittyi matkalla kaksi muuta ruotsalaisnuorta – Henrik ja Nestor – joista jälkimmäinen ei pahaksi onneksi puhunut paria sanaa enempää saksaa, englantia tai ranskaa. Jouduimme luottamaan siihen, että Markus tulkkasi hänelle. Pojat vaikuttivat luotettavilta, joten pomo aseisti heidät pistooleillamme ja ammutulta korstolta ottamallamme konepistoolilla.
Tarkoituksemme oli ensin jollain verukkeella saada tiedustelija varastohuoneeseen, joka toimitti kaappaajien tukikohdan virkaa. Tätä varten lähetimme herra Blancin yksin selittämään sepitettyä tarinaa ilmalaivalla tulleista miehistä – vain huomataksemme, että kaappaajien tukikohtaa ei vartioinut kukaan, se ei ollut lukossa ja huone oli tyhjä!
No, tyhjä lukuunottamatta muutamaa kerrossänkyä, patjaa, hyllyä ja kahta panttivankia, jotka kyhjöttivät sidottuina ja suukapuloituina nurkassa. Vapautimme heidät ja toiselta heistä, laivan toiselta perämieheltä, saimme kuulla hieman lisää tilanteesta. Säästän sinut liioilta yksityiskohdilta, mutta olennaista on, että pääsy komentosillalle, ruumaan ja konehuoneeseen oli tukittu pian Tukholmasta lähdön jälkeen, ja pian Lyypekin ohituksen jälkeen Alvarezin joukkio oli kaapannut laivalla vallan. Sen koommin ei oltu nähty kapteenia eikä ensimmäistä perämiestä.
Toisen perämiehen opastamana löysimme loput panttivangit niin ikään vartioimattomina parinkymmenen metrin päästä toisesta lukitusta varastohuoneesta. Ovi oli lukossa, mutta yksi ampumaltamme korstolta ottamistamme avaimista sopi lukkoon, ja saimme panttivangit vapautettua.
Ensimmäiseltä perämieheltä saimme kuulla, että Alvarez joukkioineen aikoi murtautua väkisin konehuoneeseen. Krause varoitti, että tämän huomatessaan käyttöhenkilöstö luultavasti tuhoaisi eetterikoneen, mistä tulisi kuulemma "ilotulitus". Tämän estämiseksi pomo päätti yllättää Alvarezin joukkion ja kukistaa heidät voimakeinoin. Ensin hän kuitenkin lähetti Walkendorfin, de Wittin ja ensimmäisen perämiehen sammuttamaan savupiipusta toisen eetterikoneen, joka tuotti laivan kätevän sumuverhon. Eisenberg riensi myös tarkistamaan ilmalaivansa.
Me muut valmistauduimme hyökkäämään Alvarezin joukon kimppuun. Jakauduimme kahteen ryhmään, joista toista johdin minä ja toista pomo, ja sovitulla hetkellä rynnistimme sisään yhtä aikaa kahdesta ovesta.
Seurannut tulitaistelu on pelottavimpia asioita, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Kaikki tapahtui todella nopeasti. Kuulin pomon komentavan Alvarezin joukkoa pudottamaan aseensa, mutta vaikutus oli lähinnä päinvastainen: kaappaajat rynnistivät poimimaan aseensa, jotka he olivat jättäneet sivuun työskennellessään. Sitten ammuimme pomon johdolla jo ensimmäiset laukaukset, ja Alvarezin joukkio vastasi tuleen.
Meillä oli uskomaton onni matkassa, sillä kukaan meistä ei saanut osumaa. Vain kymmeniä sekunteja myöhemmin koko Alvarezin sakki johtajansa mukaanluettuna makasi lattialla kuolleena tai haavoittuneena. Hoidimme ja kahlehdimme vihollisen haavoittuneet ja annoimme merkin lähistöllä olevalle Preussin laivaston sotalaivalle, Nordenille.
Ennen kuin Norden kuitenkaan ehti saavuttaa meitä, päätimme tunkeutua komentosillalle ikkunan kautta selvittämään, mitä siellä oikein oli tapahtunut. Kiivettyämme komentosillan katolle valmistelemaan köysiä tätä varten rikottiin komentosillan ikkuna sisältä päin, ja komentosillalta katolle kiipesi... jokin.
Sitä on vaikea kuvailla. Mikäli en varsin hyvin tietäisi, ettei sellaisia ole olemassakaan, yhtyisin Blancin käsitykseen siitä, että se oli demoni. Se heilautti itsensä katolle sujuvalla liikkeellä, kuin sillä olisi kymmenen miehen voimat, ja tuijotti meitä vihaisesti naamionsa suojista. Vain silmät olivat näkyvissä: muuten hahmon peitti omituinen väljä, väriä vaihtava vaateparsi päästä varpaisiin.
Hahmo tuijotti meitä hetken, ja levitti sitten meidän kaikkien järkytykseksi omituiset luurankomaiset siivet, jonka ruotojen välillä säkenöivät kipinät. Vain yksi siipien heilautus, ja hahmo oli kadonnut kauas yötaivaalle. Voit vain kuvitella, että tätä emme kerro virallisissa raporteissamme – äläkä sinäkään, Matilda, juorua tästä naisystävillesi! Vaistoni sanoo, että tässä on käsillä jotain todella merkityksellistä. Kunpa tietäisimme, mistä oikein on kyse!
Norden saavutti meidät ennen aamua, ja sen saattaessa loppumatka tänne Les Sables d'Olonneen oli melko tapahtumaköyhä. Pomo ja Blanc ottivat jonkun ison laatikon Kalenskajan ruumasta, johon tunkeuduttiin polttoleikkauslaittein; en katsonut asiakseni tiedustella heiltä, mitä siinä oikein on. Laatikko lastattiin Eisenbergin ilmalaivaan, jota korjataan parhaillaan. Täältä kaupungista löytyi pari pulloa siihen sopivaa kaasua, joten pääsemme varmaan pian kotimatkalle.
