EKOSS:HerwoodinExaltit:Sessio 2
Juhlat jatkuvat. Tarjolla on paikallisia herkkuja, leipää, juustoa, mehua, olutta, viiniä... sekä tietysti purkkipuodin pitäjän erikoista. Toni ja Antti eivät tehneet parasta mahdollista vaikutusta, mutta Anttia kohtaan kyläläiset eivät olleet niin epäileväisiä kuin Tonia kohtaan, jonka esitys ryypyn ottamisesta ei mennyt läpi. Sami puolestaan yritti maistella paikallisia, mutta mustasukkainen poikaystävä tai aviomies teki hänen aikeensa tyhjiksi. Ilta kului, niin myös ruoka ja juoma jotka maistuivat erittäin hyvin niin naisille kuin miehille. Iltaan kuului spontaaneja kädenvääntökisoja ja painiotteluita, miltään isommalta vältyttiin. Loppuillasta pari seikkailijaamme huomasi että heille tarjottu "erikoisjuomapullo" ei ollut ainoa laatuaan, sillä tyhjiä pulloja oli enemmänkin. Juomaa oli siis jos vain tiesi mistä hakea. Antti ei tätä kuitenkaan huomannut. Sen sijaan hän näki jotain tuttua ulkona. Gandalf Valkoinen oli saapunut Tampereen mukana tähän outoon maailmaan, ja oli siellä tulittamassa silmittömästi ohikulkijoita - kukaan ei tosin kaatunut maahan verisenä. Sankarimme totesivatkin tässä vaiheessa että ehkä on aika palata Nääshalliin viettämään yötä.
Niin Sami, Toni, Tomi, Jarno ja Antti palasivat pakulle ja Nääshalliin. Sami loi katseen taivaalle ja vaikka tähdet liikkuivatkin totuttua nopeammin ja satunnaisemmin hän tajusi etteivät he ole enää Kansasissa. Paikalliset juomat alkoivat painaa hänen silmäluomiaan alas ja Samin yö menikin kauniiden, mutta tuntemattomien tähtien alla. Muut puolestaan viettivät yönsä visusti sisätiloissa.
Aamukahvin ääressä alkoi kuumeinen pohdinta. Mitä nyt ja jatkossa? Kahvikokouksessa tultiin siihen tulokseen että ne joilla on paras kielipää, menevät opettelemaan paikallista kieltä, kun muut puolestaan jatkavat Tampereen loottausta ja etsivät johtolankoja siitä mitä on tapahtunut. Antti otti tehtäväkseen etsiä käyttöönsä kuorma-auton. Valitettavasti tämä tuotti vesiperän, eikä hänen parin päivän reissulla tullut yhtäkään (toimivaa) kuorma-autoa. Niinpä hän luovutti ja alkoi kuntoilemaan, eli loottaamaan kaikkea epämääräistä (ruokaa ja varusteita) mitä vastaan tuli... pakun avulla.
Antin lootatessa samaa harrastivat Jarno ja Tomi. He murtautuivat koteihin ja tutkivat onko kukaan jättänyt mitään vihjeitä minne ihmiset ovat kadonneet ja miten he ovat kadonneet. Kodit olivat kuitenkin siistejä, vaikkakin asutun näköisiä. Ei merkkejä että aamiainen tai illallinen olisi jäänyt kesken, pedit pedattuja (oletettavasti niitä muutamaa petaamatonta ei juuri koskaan pedatakaan).
Loottaajien lootatessa....loottia, Toni ja Sami hieroivat tuttavuutta kylän satusetään. Mukanaan lasten satuja (joista satusetä ei juurikaan ollut kiinnostunut) he menivät kylään opettelemaan kieltä. Lapsille kirjat kyllä kelpasivat, vaikkeivät ymmärtäneet Tonin ja Samin yrityksiä oppia sanoja niiden avulla. Satusetä kuitenkin älysi nopeasti mitä he ymmärtävät ja ilmeisen mielellään alkoi opettamaan heille sanoja. Hän ei kuitenkaan välittänyt pahemmin tamperelaisten tavasta tehdä asia, vaan otti omat keinot käyttöön. Hän pyysi Samilta kynän ja alkoi yksinkertaisten kuvien avulla kertoa tarinaa, samalla opettaen heille paikallista kieltä. Tarina kertoi ilmeisesti kahdesta läheisestä valtakunnasta. Toisessa asui prinssi, toisessa prinsessa. Prinssi ja prinsessa rakastivat toisiaan ja heidän avioliittonsa olisi tuonut vaurautta ja onnellisuutta näistä kahdesta valtakunnasta muodostettavalle yhdelle yhtenäiselle alueelle. Kuitenkin jokin pimeä voima tuli väliin. Synkkä, pimeä voima - ihmisen muotoinen, mutta ei ihminen: paha epäihminen. Tarinan jälkeen purkkipuodin pitäjä tuli heidän luokseen. Hän vaihtoi muutaman sanan satusedän kanssa ja viittoi Tonia ja Samia seuraamaan. Pahaenteisesti seurue lähti suuntaamaan kohti hautausmaata, mutta onneksi sen ohi, mutta jälleen pahaenteisesti syvemmälle metsään. Vähitellen heidän nenäänsä alkoi kantautumaan outo haju, jossa kuitenkin jotain tuttua. Pian hajun lähde paljastui - pontikkatehdas! Vuosien saatossa vanhus oli hionut valmistusprosessin huippuunsa ja oppinut valmistamaan täydellistä pontikkaa jota kyläläiset (paitsi raskaanaolevat ja lapset) suuresti arvostivat. Ylpeänä vanhus näytti muukalaisille salaisen valmistusprosessinsa, tämän täytyi olla suuri kunnia. Pian he dingasivat: "DING! Level gained. Gained a new ability specialization: Craft (water) - Moonshine".
Kuukausi kului, rutiini jatkuin. Loottaus, tutkiminen, opiskelu. Tarinat jatkuivat ja vähitellen tarinoissa oli myös henkilöitä jotka olivat kuin vastakohtia pahoille epäihmisille. Hyviä ihmisiä, jumalten kaltaisia ja kuitenkaan ei jumalia, eikä myöskään ihmisiä. Puolijumalia kuten Herkules ja Karuppu Sami (pun unintended). Jarno ja Tomi lähtivät tutkimaan pohjoiseen lähtevää tietä enduropyörillä. Matka jatkui ja jatkui... ja jatkui ja jatkui. Mäki ylös, mäki alas... mäki ylös, jonka laella maajussi hevoskärryineen: "EEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEKKKKK!" *kriiiiiik* *U-turn* *koppotikoppotikoppotikoppoti*. Autuaan tietämättömänä mitä kohtalokasta juuri oli mennyt tekemään Jarno kääntyi ympäri ja kaverukset lähtivät kotimatkalle.
Kului lisää aikaa. Eräänä pahaenteisenä aamuna ystävysten kömpiessä ulos Nääshallista he kuulivat jotain: *klonk klonk klono* *kop-poti* *kop-poti*. Joku oli saapunut Tampereelle ja oli hyvin lähellä. Pian seikkailijat lähtivät hakemaan sarjatuliaseita ja mellakkavarusteita. Varustuttuaan he suuntasivat kohti takaovea, raottivat sitä varovasti ja kun ketään ei näkynyt lähistöllä, he astuivat ulos. Mäen päällä puistossa oli hyvä tähystyspaikka. Sieltä he näkivät tunkeilijat, tai ainakin osan heistä. Kauniita kiiltäviä panssareita, sotahevosia, aseita kuin suoraan fantasiapeleistä (ei tosin siitä kaupasta). He näkivät vain häntäjoukon. Odotettuaan että viimeiset katosivat Hämeenpuistoon kulman taakse piiloon, oli palaverin aika jälleen. Mitäs nyt? Onko joukolla tarkkailijoita? Miten heihin pitäisi suhtautua? Ovatko he ystäviä?
Pohdinnan jälkeen he päättivät tutustua vieraisiin. Pakun kyytiin vain ja menoksi. Paku pysäytettiin noin sadan metrin päähän viimeisistä, jotka huomatessaan tamperelaiset hälyttivät hevosmiehet. Ei aikaakaan kun urheat suomalaiset oli piiritetty. Sami urheasti astui ulos ja yritti tehdä tuttavuutta kun selkeästi hevosmiesten päällikkö laski peitsensä Samin naaman eteen ja käski: "ALAS!". Kun mitään ei tapahtunut, käsky toistui ja tällä kertaa peitsi liekehti! Kun ymmärrystä ei vieläkään löytynyt, käsky toistui kolmannen kerran, mutta tällä kertaa mukana oli jotain mihin tavallisen kuolevaisen ymmärrys ei riitä. Kuin näkymätön käsi olisi ulottunut Samia kohti, työntynyt hänen päänsä sisään ja järjestellyt yhteydet uuteen uskoon tavoitteena että kohde alistuisi päällikön sanaan. Sami taisteli vastaan halua totella ja viimeisillä voimillaan mursi hevosmiehen otteen hänen pääkopastaan. "EI!", hän huusi ja perääntyi kohti avointa ovea. Tämä oli selkeä merkki sotajoukoille. Pian peitset lävistivät pakun kyljet, tuulilasin ja etusäleikön, onneksi kuitenkin vahingoittamatta moottoria. Urheat seikkailijat lähtivät liikkeelle autollaan ja heidän yllätyksekseen sotajoukot eivät suuremmin pistäneet vastaan, eivätkä seuranneet. Uuden suunnitelman aika.
He päättivät hyödyntää Tomin nikkaroimia radioita... ja mahdollisesti räjähteitä. Tarkoituksena joko houkutella sotilaat ansaan tai saada kommunikoitua heidän kanssaan ja päästä yhteisymmärrykseen. Päästyään sopuun sotastrategiasta, uljaat ritarimme kävivät matkaan etsimään tuulimyllyjään. Ei ketään Hämeenpuistossa. Suunta kohti... etelää? Lähellä paikkaa josta he ovat tottuneet kääntymään kohti kylää he huomaavat että jokin on pielessä. Sotajoukon viimeisiä miehiä on lähellä risteystä, kylästä näkyy jotain huolestuttavaa... ja kuuluukin. He olivat suunnanneet kohti kylää! Ja jotain kamalaa oli tapahtumassa! He kiinnittivät hurjien hunnimaisten sotilaiden huomion, jättivät radion ja ottivat etäisyyttä. Kommunikointiyritys ei kuitenkaan sujunut kuten toivottua, kun radio kohtasi erittäin kauniin miekan (kärjen). "Te paha epäihminen!". Ei ihan suunnitelmien mukaan. Jotain kuitenkin piti tehdä, kyläläiset kärsivät suotta. Ehkä yksittäinen laukaus jalkaan. Lähemmäksi... tähtäys... tähtäys... JA TULTA. Luoti lähti suoraan kohti kiiltäväpanssarisen ritarin (knight in a shiny armor) jalkaa ja kuin Max Paynen bullet timessä, Samin katse seurasi luotia. Mutta yllättäen luodin tielle ilmestyi miekka josta luoti kimposi Toisaalle. Mitä oikein tapahtui? Mitä nämä ovat? Liekehtiviä peitsiä, salamaakin liukkaammat refleksit? Jo jos ei tarkkuus niin ehkä sitten määrä. Tiukat taistelijamme ottavat ampuma-asennon, tähtäävät läheisiä sotilaita ja tyhjentävät leffalippaallisen heihin jolloin kipinät tappoivat kohteen. Tästäkös heidän kaverinsa riemastuivat. Kaksi lähimmäistä soturia syttyi liekkeihin! Ja Usain Bolttiakin nopeammin he riensivät kepeästi pakun luo, kuin panssari ei painaisi kiloakaan. Jokainen askel jätti palavan tai hehkuvan jäljen maahan. Toisen miekka sankareiden kurkulla, toisen miekka pakun moottorissa. Se siitä Ford Transitista. Tulinen aura korvensi kamppailijoita kuin peitteisiin käärittyjä sikoja. Heidät sidottiin ja raahattiin kylään jossa oli täysi teurastus päällänsä. Ei armoa. "Te paha epäihminen!" "Kylä <jotain> tuki paha epäihminen!". Huonossa kunnossa olevat musketöörimme ovat elämänsä pahimmassa pulassa. Siinä missä moni on kurkkuaan myöten siinä itsessään, partisaaniemme kohdalla pintaa ei näy!
Miten käy legioonalaistemme? Onko toivo vallan menetetty?
Stay tuned for more - EXXXXXXXALTEDS OF HERRRRRWOOOOOODDDD!
