Azur:Djinn
Ensimmäinen kertomus
Salam, hyvä yleisö ja tervetuloa,
kuulemaan illan esiintyjän viimeisintä runoa.
Minä - tunnetuin tarinankertoja Zenejdin,
henkiinherätetty tarujen djinn -
olen tänä iltana nöyrin palvelijanne, tuottakoon sanani teille iloa.
Heilauttaa viittaansa, ja luo kuvan kirkkaasta aavikkomaisemasta, joka liikkuu kuin kääntyen vasemmalle.
Tänään emme matkaa kauas muinaiseen menneisyyteen,
emmekä edes kaukaisten maitten tuntemattomuuteen;
Kuulette tarinan rakkaasta kaupungistanne,
tapahtumista, jotka kokivat esi-isänne.
Siirtykäämme Zenejdiin menneeseen!
Kohottaa kätensä väreilevään kuvaansa ja utuinen kuva Zenejdistä ilmestyy lopulta kääntyvään kuvaan, kaupunki on paljon suurempi, valtava, täynnä ihmisiä ja väriloistoa
Kaupunkia hallitsi emiiri mahtava ja kunniallinen,
kansansa suuri puolustaja, sankari suurtekojen.
Rinnallaan emiranaan hänellä oli nainen kaunein koko Brivaarin,
jalosydäminen arvostettu, kaikkien rakastetuin.
He elivät onnellisina, valtakuntansa hyvinvoiden.
Viitta heilahtaa ja näytetään kuvaa idyllisestä satupariskunnasta, jossa on nuori mies ja nainen lapsineen hymyilemässä palatsin terassilla kansan hurratessa
Mutta tyyntä ennen myrskyä, sanotaan,
saapui kuriiri kauheita uutisia mukanaan.
"Teidän armonne, valtakuntamme on suuressa vaarassa!
Sairaudet, pahuus ja tuho lähestyvät hirvittävässä muodossa,
Pronssikasvo! Paholaisen poika saapuu kuolemaa jakamaan!"
Viitta heilahtaa ja kuvassa näkyy utuinen rääsyhahmo kävelemässä aavikolla, pronssinen naamio kasvoillaan. Vanhan ja risaisen kaavun alta näkyy lihaton, mutta elävä ruumis kiedottuna kankaisiin ja rääsyihin. Naamio on ilmeetön, niin ilmeetön, että koko hahmo näytti täysin elämättömältä, vaikka liikkuikin. Pronssinen naamio peitti lähes koko kasvot, mutta ei silmiä, tai kaulaa, joka oli harmaan ellottavan ihon peitossa. Silmistä valuu jotain valkeaa nestettä ja suunaukosta jotain mustaa. Kuva on hirvittävä ja lapset alkavat kirkua. Pronssikasvo kävelee kuitenkin pian pois kuvasta kohti kaukana siintävää kaupunkia horisontissa. Yleisö on järkyttynyt kuvasta.
Huusi emiiri: "Ei! Miksi hän tänne vaelsi?
Miksi paholainen hänet tänne lähetti?
Jos kukaan muu ei ole pystynyt häntä pysäyttämään,
eikä meillä ole aikaa apuakaan pyytämään,
niin epätoivo valtaa sieluni!"
"Ehkä emme voi pysäyttää häntä, mutta ehkä meidän ei tarvitse,
jätämme kaupunkimme, johdamme kansan pois meren lävitse."
sanoi viisaat sanat emira ja näin tehtiin.
Kaupungin kaikki laivat lähtöön valmisteltiin,
mutta nousi pian hirvittävä myrsky ja estyi lähtö meritse.
"Aika käy vähiin, lähtekäämme teitä pitkin!"
Emira aneli, mutta hänen miehensä ilme oli synkin.
"Hiidet ja demonit odottavat aavikon teillä varomattomia,
lähettäisimme kansamme vain kohti pahempia uhkia.
Meidän täytyy kohdata Pronssikasvo, peloistamme pahin"
"Silloin on vain yksi keino rakkaani,
suvussani kulkenut, perimäni mahtitalismaani.
Isäni kertoi, että se auttaa suurimman hädän koittaessa,
ja sellainen on nyt koko valtakuntamme ja lapsiemme edessä.
On aika turvautua korkeampiin, toivomme on enää Taivaansinen jalokivi"
Kuvaan ilmestyy emira, joka pitelee käsissään kaunista, vanhaa talismania, jota koristaa kauniin sininen jalokivi.
"Emme voi tehdä sitä rakkaimpani,
mitä jos mahtivoimat eivät Pronssikasvoa pysäyttäisi?
Jos epäonnistuisimme yrityksessämme
jäisi kansamme vaille johtajiaan, heidät pettäisimme!
Vain hirveämpi kohtalo heitä odottaisi"
"Onko meillä enää vaihtoehtoja?
Pronssikasvo täytyy pysäyttää, hän on kuolema.
Älä huoli, sillä maagiemme mahti meitä suojelee.
Talismani _on_ meidän ainoa toivomme"
Ja niin myöhään illalla lähtöön valmistautuivat emiiri ja emira.
Kuvaan ilmestyy rinki maageja heittämässä suojaaloitsua hallitsijaparin ylle.
Vaan ei sen jälkeen emiiriä vakuuttaneet puolisonsa sanat,
eikä hän halunnut kauniin vaimonsa kohtaamaan pahuuden vaarat.
Niin satuloi hän ratsunsa ja tarttui mahtavaan taikaswandiriinsa,
ja karautti yön pimeydessä salaa ulos palatsista kohtaamaan vastustajansa.
Ja aamulla heräsi emira lukemaan kyynelsilmin emiirinsä jäähyväissanat.
Kuvaan ilmestyy yömaisema, jossa emiiri ratsastaa soihtu kädessään keskellä aavikkoa hevosellaan. Löydettyään pronssikasvon, hän nousee ratsailta, kävelee pronssikasvon viereen, kohottaa swandirinsa, ja iskee. Pronssikasvo huojuu hieman, mutta pian sen jälkeen emiirin siluetti vain rojahtaa maahan ja pronssikasvo jatkaa matkaansa.
Aamunkoitossa kansa saattoi emiransa surumielin porteille,
ja niin hän läksi yksin matkaan maagien loitsut suojanaan kuumalle aavikolle.
Huoli kansasta ja Zenejdin tulevaisuudesta painoi hänen mieltä,
vaan suurempi taakka hänen harteillaan oli kohtalo emiirinsä.
Missä oli kansan sankari lie, oliko hävitty taisto jo pahuudelle.
Emira löytää emiirinsä maasta
Nähdessään maahan lyyhistyneen panssaroidun hahmon swandir vierellään,
emira kiiruhti tämän luokse peläten pahinta sydämessään.
Nähdessään miehensä muuttuneet kasvot täynnä paiseita ja kuvanaan kuolema,
emira kauhistui, mutta polvistui tämän luo ja syleili häntä tästä huolimatta.
Emiiri yritti aluksi estää vaimoaan, mutta voimattomana kykeni vain itkemään.
"En voittanut häntä, Pronssikasvo vaeltaa tänään Zenejdiin.
Epäonnistuneena kohtaloni on kuolla näihin tauteihin ja paiseisiin.
En halua, että sinäkin sairastut tähän kiroukseen,
jätä minut rakkaani nyt, minun täytyy poistua täältä ikuisuuteen"
emiirin viimeiset sanat kaikuivat ilmoille hänen silmiensä vettyessä viimesiin kyyneliin.
"Ei!" huusi emira ja jäi maahan istumaan vuolaasti itkien,
rutistaen kuollutta miestään pitkään unohtaen kaiken.
"Älä kuole, älä kuole!" hän huusi ja huusi moneen kertaan,
haluten miehensä takaisin kuoleman takaa.
Kunnes sortui täysin tunteittensa valtaan muistaessaan kantamansa jalokiven.
Otti hän muinaisen talismaanin käsiinsä ja nosti korkealle kohti taivasta,
"Pyydän sinulta Firbriv, kuuntele minua; anna mieheni henki takaisin tästä talismaanista"
Emira puristi talismaania lujaa molemmin käsin, ja kuului hirvittävä räsähdys,
jalokiveen oli syntynyt särö, ja taivaalla kaikui jyrähdys.
Kivi alkoi purkaa sinistä utua ja valoa, jotka olivat molemmat kuin taivaasta.
Utu ja valo kietoutuivat emiiriin ja poistivat paiseet ja kuoleman,
palauttaen värin hänen iholleen ja parantaen täysin tuon sairaan.
Emiiri alkoi hengittämään, muttei vielä herännyt,
Ilon kyyneleet valuivat emiran kasvoilla ja nosti hän päänsä lausuakseen ilosanansa nyt.
Vaan sammuivat sanat suuhun ja kuihtui onni, kun huomasi Pronssikasvon edessään.
Emira nousi seisomaan sisällään kiehuen vihan pauhu,
vaan nostaessaan talismaaninsa kohti Pronssikasvoa vastauksena kaikui ivallinen nauru
"Houkka, käytit mahtisi jo mieheesi,
et enää mitenkään minua päihittäisi.
Miksi siis edes toit miehesi takaisin, jos häntä herätessään odottaa vain kauhu?"
Emira pudotti talismaanin käsistään ja katsoi niitä,
huomasi paiseet ja taudin, otsansa valuvan kylmästä hiestä.
"Pyytämäsi toivomus ei sinua pelasta, mutta säästynyt on kaupunkisi;
tuhosit jo sen, minkä vuoksi matkani tänne päättynyt olisi.
Hyvästi kuolevainen, aikasi on täysi ja paikkasi kadonnut tästä elämästä"
Pronssikasvo jätti nyt kuolemaa tekevän emiran itkemään miehensä vierelle,
itki siinä kunnes sanansa kuihtuivat kuolleille huulille.
Heräsi emiiri tähän kauhuun, itki päivän,
kunnes päätti tehdä elämästään selvän:
Hän oli teoillaan surmannut emiran, rakkaansa, oli hänenkin aika jättää kohtalonsa jumalille.
Kuva kuolevista ja emiiri tekemässä itsemurhan miekallaan
Päiviä myöhemmin emiiri ja emira löytyivät aavikolta,
myös talismaani, särö jalokivessään, koskemattomana hiekalta.
Juhlallisesti heidät haudattiin kuin sankarit,
kaupunkinsa pelastajina, pahuuden uhrit.
Surupäivät pidettiin ja ilonjuhlat alkoivat: kansa oli pelastunut suurelta vaaralta.
Firbriv nosti heidät pyhimyksiksi koko Brivaarin kansakunnalle,
mutta uudet sodat piilottivat tarinan, eikä kukaan sitä kertonut jälkipolville.
Minä, teidän nöyrin palvelijanne,
kuulin tämän tarinan aavikon tuulista, ympäriltänne,
Sfinksin sanoina, kerrottavana koko Zenejdille.
Kiitän jälleen teitä hyvä yleisö,
niin rahvas, porvaristo kuin ylhäisö,
että tulitte kuuntelemaan uskomattomia tarinoitani,
näinkin suurissa määrin - on suurin iloni.
Ma-salam, nukkukaa hyvä yö!
Toinen kertomus
Kauan sitten, unohdettuna aikana,
historiassa, jota näkee vain unina,
surmattiin erään kansan pyhin aarteenkantaja,
nurkkaan ajettuna, heikkona,
omiensa julmuuden uhrina.
Mutta viimeisillä voimillaan kaatui mereen,
huuhtoutui kauas käsistä surmaajien.
Kulkeutuivat pois selässä aaltojen,
nuo aarteet muinaisten aikojen.
Päätyivät rannalle, haltuun ihmisten.
Tästä riemuiten,
avuin yhtäkkisen rikkauden,
rakensivat he kaupungin,
josta tuli aavikon suurin ja kaunein,
ylpeys ihmisten.
Ja niin aarteista entisen kansan,
tuli symboleita mahdin ja vallan.
Ja niitä kantoi ylpeänä emira kaupungin,
kaikkien nähtävänä, ihailtavana,
ja levisi pian huhut tapahtumasta korviin surmaajienkin.
Kuten emiran isä oli jo tytärtään varoittanut,
kuolleitten esineet ovat kirotut.
Aarteiden ottaminen kuolleelta meren,
oli ahneutta, virhe mielen,
ja joutuivat emiiri ja emira kohtaamaan menneisyyden haamut.
Suuri taistelu käytiin kaupungin mailla,
ja oli kaikkien kohtalo ja tulevaisuus vaa'alla.
Viimeiseen mieheen he taistelivat,
voiton hyökkääjistä lopulta saavuttivat,
mutta millä hinnalla.
Emira makasi haavoittuneena ja kohtasi myöhemmin kuoleman,
emiiri suri häntä, mutta elämän piti jatkuvan.
Kaupunki kasvoi jälleen kukoistukseensa,
löysivät aarteet uuden emiransa.
Eikä kukaan vieläkään kuullut entisen sanoja entisen emiran isän.
Kateus iski ihmisten keskuuteen,
ja surmasivat emiran vain vuoksi aarteitten.
Päätyivät uusien ihmisten kannettaviksi,
mahdin ja vallan symboleiksi,
vaan kokivat hekin kohtalon emiroitten.
Lopulta kukaan ei enää halunnut koskea aarteisiin,
kukaan ei halunnut olla emira kaupungin.
Hylättiin asumus, haudattiin kirous,
mutta muistoa vaalivat kaikki.
Se voima millä aarteet mahdollistivat kaupungin loiston,
se voima millä aarteet riistivät niiden ihmisten elämän.
Niin,
Koru kaulalla emiran,
oli kuin terä sapelin.
Ahneus ja uteliaisuus vievät yhäkin kuolemaan,
turhamaisuus ja synnit tuonelaan.
Emiirini, Miya,
anna hautojen nukkua,
Haluatko kohdata saman kohtalon kuin edeltäjäsi?
poof
(Ja Djinni katoaa)
