Jokimetsän laulu:Airut Tarinat
Ylevöittyminen
Kaksikymmenvuotiaana, RY 765 Kukoistavan Maan alkuviikolla, Vania lähti itäisimpaan Kaheijan kylistä, Takamatsheen. Matkan tehtävät olivat tavaonmaisia: selvittää kylässä veroasioita kylänemon kanssa, hoitaa parin kuukauden kuluttua lähtevän pyhiinvaelluskaravaanin logistiikkaa, sekä ratkaista eräs monimutkaisempi avioriita. Suurempi osa asioista oli jo hoidettu, kun eräänä puolipilvisenä aamuna kylän keskusaukiolle marssi pieni osasto keijuja, jotka julistivat kyläläiset alaisikseen, käskivät heidät jättämään tiluksensa ja lähtemään heti mukaansa. Vania tiesi, että Pälvipelto oli aikoinaan saanut naapurialueen keijut lupauksella olemaan hyökkäämättä, joten hänen hämmennyksensä oli suuri. Olivatko keijut keksineet porsaanreiän, vai olivatko nämä kotoisin jostain kauempaa? Joka tapauksessa, tilanne oli hyvin vaarallinen. Vania kutsui luokseen kaikki huoneessa olevat ja käski heidän levittää sanaa: kyläläisten pitäisi äkkiä valmistautua puolustamaan itseään, sillä aikaa kun hän viivyttäisi keijuja. Pikaisesti Vania kiinnitti Pälvipellon sinettikorun näkyvälle paikalle leninkinsä rintaan ja meni puhumaan hyökkääjille, varovaisena mutta yrittäen kerätä kaiken isoäitinsä arvovallan mitä pystyi.
Vania askelsi keijujen johtajaa, kuvankaunista aatelista kohti, ja tunsi kuinka sen säkenöivät silmät katsoivat häneen, suoraan hänen sieluunsa, yhtä aikaa niin lumovasti kuin pistävästikin. Vania kuitenkin kovetti mielensä, marssi keijuherran eteen, ja kertoi sille että kylä oli hänen ja isoäitinsä suojeluksessa, ja että heillä ei ollut oikeutta käydä kylän kimppuun. Keijuherra tuhahti alentuvasti, yritti vielä toisen kerran lumota Vaniaa, mutta hänen mielensä pysyi järkähtämättömänä. Nopeammin kuin yksikään käärme sivalsi keijuherran käsi, lyöden Vanian kämmenselkämyksellään maahan, käskien samalla alaisensa ottaa ensimmäiset kahleet esiin. Vania nousi kuitenkin päättäväisesti pystyyn, veti miekkansa esiin, ja kutsui kylän väen ajamaan pois vainoojat tai kuolemaan kyläänsä puolustaen. Kolme keijujen hiisisoturia tuli Vanian kimppuun, mutta hän väisti niiden välistä ja syöksyi säilänsä kanssa yrittäen pistää kuoliaaksi keijujen johtajan. Valitettavasti viimeinen hiisi käännähti ja otti kiinni Vanian jalasta ja kaatoi hänet. Osuessaan maahan Vania näki, kuinka jokin toinen hiisisoturi aukion reunalla retuutti juuri ulos talosta lasta, lasta jonka vanhemmat Vania oli eilen saattanut yhteen, lasta jonka tulevaisuus olisi nyt turvattu elleivät nämä keijunpahaiset olisi tulleet tuhoamaan tätä rakasta kylää. Vanian valtasi raivo ja loputon tahto, hän käännähti katosmaan kohti taivasta, katsoen suoraan pilvien välistä paljastuvaan aurinkoon, ja hän koki kuinka aurinko sokaisi hänet ja täytti valollaan.
Vania leijui valon keskellä, ja tunsi kuinka se täytti häntä. Takamatshe, Kaheija, Metsät, koko Luomakunta tuntui olevan jossain kaukana. Vanian ympärillä kuului ääni, syvä ja miehekäs mutta luotettava ja vahva. Vanialla kesti hetki, ennen kuin hän ymmärsi mitä ääni puhui, mutta hiljalleen hän näki, kuinka ympärille muodostui maailmaa. Ääni kertoi, kuinka aikoinaan Titaanit rakensivat maailman ja Auringon sitä puolustamaan. Ympärillä oleva maailma oli laaja ja kaunis ja kaoottinen ja hylätty, mutta Aurinko valitsi sankareita, sankareita jotka voisivat puolustaa Luomakuntaa, jotka voisivat rakentaa sen paremmaksi. Auringon valitut nousivat Titaaneja vastaan, ja maailma kärsi, mutta sota Titaaneja vastaan voitettiin ja Auringon valitut nostivat sen uuteen kukoistukseen, ja paremmaksi, suuremmaksi, luoden uutta ja ihmeellistä, ylittäen Titaanienkin suunnitelmat. Sitten, Auringon valituille kävi jotain, ja maailma kärsi, ja valitut katosivat, ja maailma väheni, ja kitui taudin kourissa ja keijut hyökkäsivät, ja maailma väheni niin pieneksi. Vania näki Kaheijan kylät pienenä pisteenä allaan, ja Aurinko sanoi: "Rakenna maailma ennalleen, Huomisen Toivo!" Hiljalleen valo heikkeni, ja Vania huomasi olevansa taas maassa, keijuherran vieressä, mutta suurenmoisen voiman täyttämänä.
Kuin räjähdyksenä ponkaisi hän pystyyn, sivaltaen miekallaan keijuherran pään kahtia. Vieressä oleva keijuritari käännähti häntä päin, mutta Vania nappasi hänen jousestaan ja väänsi siitä, heittäen keijun komealla voltilla maahan. Muutamalla askeleella astui hän keijun päälle, painaen sen naaman mutaan, ja nappasi nuoliviinin. Pian rupesivat nuolet satamaan ympäri aukiota, iskien jokaiseen keijuun ja hiiteen joka yrittikään kyläläiseen koskea. Kun nuolet loppuivat, heitti kylänemo hänelle uuden nuoliviinin, ja nuolisade jatkui. Pian täyttyi pakenevien keijujen huuto ilman, ja pitkälle, puolen päivämatkan päähän jahtasi Vania heitä, niin ettei yksikään enää uskaltaisi Kaheijan alueelle käydä. Lopulta ehtyi kultainen hehku hänen ympäriltään, ja keijun jousi suli hänen käsiinsä, ja hän kääntyi takaisin, palaten kylään sankarina, yhä kultainen kiekko otsassa vienosti loistaen. Sinä iltana pidettiin Takamatshen kylässä suuret juhlat, ja kylä, vaikka yhä myös Pälvipeltoa kunnioittikin, siirtyi Huomisen Airueen palvojiksi.
Vania hoiti asia nopeasti loppuun ja palasi varovasti kotiin Kaheijan kaupunkiin. Käymättä äitinsä luona meni hän suoraan puhumaan isoäidilleen, ja he kävivät pitkän keskustelun. Pälvipelto kuuli Vanian tarinan, myönsi siinä olevan totuuden, ja kertoi hänelle menneistä ja salaisuuksista. He tekivät sopimuksen, että Vania jatkaisi isoäitinsä töissä, mutta uudessa asemassa, suoraan Pälvipellon oikeana kätenä, Kaheijan Magisterina. Ylevöittymisensä kunniaksi Vania otti uuden nimen, Huomisen Airut, ja sai isoäidiltään lahjana tosikultaisen jousen, Päivänpuhurin, sekä siihen sydänkiven ja sen syntypaikan, Punalehtien Huipun.
Taistelu Mnemon Caras Taranthaa vastaan
Kuinka Huomisen Airut näytti Virheettömän Veljeskunnan väärämieliselle soturimunkille Koillisten metsien kylien voiman.
