Lumikoira:Kirveli (salaiset)

Tämä sivu sisältää roolipelihahmon. Pelaaja: KoneV. Kampanja: Lumikoira (systeemi).

---

Kirveli

Tausta Jossain päin Marjalehtoa, Siria Vitihaivenen vanhan alueen laitamilla, kasvoi ruusupensas. Se tuotti isoja, enimmäkseen hajuttomia ja kellertävän vihreitä ruusuja. Ruusupensas oli lähellä erään talon peltoa, ja talossa asui pariskunta, Niini ja Kvel Nuorsuo sekä Niinin leskeksi jäänyt täti Delila. Niini ja Kvel kävivät usein keväisin katsomassa pensasta, sillä he pitivät siitä, vaikka sen kukat eivät värinsä takia koristeeksi kelvanneetkaan.

Eräänä keväänä pensas vaikutti hieman huonokuntoiselta eikä tuottanut yhtään ruusua. Sen sijaan se kasvatti hyvin paksun pensaspallon, jonka ympärille se teki tuhottomasti lehtiä. Myöhään kesällä pensaspallon päältä paljastui yksi valtava nuppu, kun se kasvoi hieman pensaan ylimpien lehtien yli. Nuorsuot kävivät pensaan luona lähes joka päivä, sillä he eivät malttaneet odottaa, että näkisivät valtavan ruusun auenneena.

Kun he eräänä aamuna tulivat pensaan luo, he tuijottivat sitä hyvin pitkään. Pensas ja sen tekemä pallo olivat edelleen tallella, mutta valtava nuppu oli auennut. Se olisi ehkä saattanut olla valtava punainen ruusu, mutta se oli jo lakastunut niin pahoin, että heillä ei ollut aavistustakaan, oliko se oikeasti ollut ruusu. He kiinnittivät tosin suurimman osan huomiostaan outoon lapseen, joka makasi liikkumattomana lakastuneen jättikukan päällä. Lapsi oli hieman vihertävä mutta selvästi ihmisen muotoinen.

He seisoivat typertyneinä useita minuutteja.

”Mi-mi-mikä tuo oikein voi olla?” kysyi Niini.

”…Haltia?”

”Eihän se voi olla haltia!”

”Mutta sillä on suipot korvat!”

”Eiväthän haltiat ole tuolla lailla vihreitä? Ja katso sen tukkaa, sehän näyttää melkein kuin lehdiltä. Luulin ensin, että sen päällä on pensasta.”

”No, niin… Mutta minä näin kyllä kerran vihreän haltian, kun olin merellä.”

”Näitkö? Hmm… Ja hehän asuvat metsissä… Ehkä… ehkä he lisääntyvät tällä tavalla? Kasvavat pensaissa?”

”En vannoisi, mutta kai se voi mahdollista olla.”

”Jos se on haltia, meidän pitää viedä se Marjalehtoon. Se haltiapappi voi huolehtia siitä.”

”Mutta mistä se on edes tullut? Missä sen vanhemmat ovat?”

Niini haukkasi henkeään. ”Voi ei! Mitä jos lapsi on hänen ei-toivottu lapsensa? Kamalaa!”

Kvelkin pelästyi. ”Ei… eihän lasta sitten voi viedä hänelle! Ties mitä sille tapahtuu.”

”Mitä me oikein voimme… Kvel? Kvel! Me voimme ottaa sen!”

”Mi-mitä?”

”Me olemme yrittäneet saada lasta kolme vuotta! Mitä jos tämä on ainut tilaisuutemme?”

Kvel oli hetken aikaa typertynyt. ”Mutta kun… Se ei ole meidän… Se ei ole edes ihminen… Onko se edes oikeasti haltia?”

”En tiedä enkä välitä, se on lapsi joka kaipaa huolenpitoa. Emme me voi jättää sitä heitteille.”

”Tuota…”

Niini meni lapsen luo ja siivosi lakastuneet lehdet ja epämääräiset risut pois sen päältä. Sitten hän poimi sen syliinsä ja halasi sitä. ”Se tuoksuu niin hyvältä! Ah, kuulin muilta äideiltä kuinka vauvat tuoksuvat hyvältä, mutta yksikään niistä ei varmasti tuoksu yhtä hyvältä kuin tämä.”

Kvel tuijotti Niiniä hetken mutta sitten meni myös haistelemaan lasta. ”O-olet oikeassa!”

”Voi Kvel, pidetään se!”

”No… Kyllä me voimme vähintäänkin yrittää”, vastasi Kvel ja hymyili.

He kävelivät kotiinsa. Delila otti heidät vastaan tyypilliseen tapaansa.

”Missäs sitä on taas oltu? Kummallisen paljon te olette taas olleet poissa! Toivottavasti ette taas niillä haihattelukävelyillänne, kävisitte vaikka uudestaan sen noidan luona ja pyytäisitte lisää apua siihen lapsettomuuteen mikä ihme tuo on? Joko te sorruitte lapsivarkauteen? Samuela varjelkoon mitä teitte! Ei kai kukaan huomannut? Kai se edes on terve?”

”Se on haltiavauva, joka oli hylättynä metsässä! Mietin kyllä, että pitäisikö se viedä sille haltiapapille, mutta mitä jos hän on sen tänne jättänyt? Varmasti hänellä oli siihen joku syy ja sitä paitsi me olemme toivneet lasta niin pitkään, viimeinkin meille on vastattu!” vastasi Niini.

”Onpas se todella kummallisen näköinen. Mikä lie luonnonpullistuma! Mutta se tuoksuu uskomattoman hyvältä, voi voi. Jos se ei olisi lapsi, tekisin siitä teetä!”

”Delila!” huudahti Kvel.

Kvel ja Niini riitelivät vielä siitä, mitä sukupuolta lapsi oli. Kvelin mielestä se nimittäin oli tyttö ja Niinin mielestä poika. Delila piti riitelyä naurettavana ja tuuppasi molemmat sivuun tuijottaakseen vauvaa itse. Hän tuijotti pitkään silmät pyöreinä, mutta kääntyi sitten ylpeästi Niinin ja Kvelin puoleen, selitti ummet ja lammet kukista, heteistä ja emeistä ja totesi lopulta lapsen olevan kukka.

He nimesivät lapsen Kirveliksi sen hyvän hajun mukaan. Parin kuukauden ajan he eivät tehneet muuta kuin pyörittivät elämiään Kirvelin ympärillä ja hädin tuskin saivat sadon korjattua. Alkutalvesta Niini huomasi olevansa raskaana, ja hän oli entistäkin iloisempi.

Kirveli oli talvella hyvin hidas ja niin rauhallinen, että Nuorsuot pelkäsivät hänen olevan mieleltään vajaa. Kevään tullen tilanne kuitenkin kääntyi päälaelleen ja Kirveli alkoi kasvaa ja kehittyä silmissä. Niini sai kesällä lapsen. Talven tullen Kirveli taas hidastui ja rauhoittui, mutta tällä kertaa Nuorsuot keksivät, että kysymys oli kylmästä. Jos Kirvelin piti lämpimänä ja hänelle juotti paljon lämpimiä nesteitä, hän pysyi suhteellisen aktiivisena. Talvella Niini huomasi taas olevansa raskaana.

Koska Kirveli reagoi sen verran oudosti kylmään, Nuorsuot pelkäsivät, että hänellä olisi myös jotain kummallisia kykyjä tai taikavoimia. Pariin ensimmäiseen vuoteen niitä ei näkynyt, mutta sitten he alkoivat tajuta, että Kirveli sittenkin pystyi tekemään jotain outoa. Kun Delila antoi hänelle kasveja hoidettavaksi, hän joko söi ne tai sai ne jotenkin kukoistamaan uskomattomasti. Kirveli meni usein sateella ulos ja tuli takaisin hyvin vettyneen oloisena, vaikka he eivät mitenkään ymmärtäneet, miten ihmisen kaltainen olento voisi vettyä kuin jokin puu tai paperi. Lisäksi hänellä tuntui olevan jonkinlainen hedelmällinen vaikutus, sillä Niini tuli raskaaksi lähes vuoden välein, Delila ramppasi entistä useammin etsimässä seuraa Marjalehdon baareista ja kauempaakin, ja ainut kerta, kun Kvel ei erityisemmin tuntenut haluavansa sänkyhommiin oli, kun hän oli jossain muualla kaksi kuukautta. Jopa yli neljänkymmenen vuoden ikään ehtinyt Delila huomasi eräänä päivänä olevansa raskaana.

Delila metsästi käsiinsä miehen, Ruupertin, jonka oletti olevan lapsensa isä, ja sai tämän muuttamaan luokseen. Hän selitti hyvin seikkaperäisesti ja tyhjentävästi minkälainen otus Kirveli oli ja totesi sitten, että se oli parasta hyväksyä. Ruupertti oli järkyttynyt mutta päätti, että Kirveli ei ollut hänen ongelmansa. Vaikka hän ei koskaan oikeasti oppinut pitämään Kirvelistä, hän pystyi jättämään tämän huomiotta, kun Delilan lapsi syntyi.

Eräänä iltana Kirveli oli kadonnut. Nuorsuot etsivät häntä kauhuissaan yötä myöten. Kun aamu koitti, he kuulivat Kirvelin itkun ja löysivät hänet pienestä suonsilmästä, jossa hän oli jumissa. Kun he kiskoivat hänet ylös, he huomasivat, että Kirveli oli ilmeisesti yrittänyt juurtua suonsilmään, koska hänen raajoistaan kasvoi pieniä juuria. Kvel ja Niini nyppivät ne irti, mikä vaikkuti olevan kivuliasta Kirvelille, joten koko tilanne järkytti heitä entistä enemmän. Delila taas pälätti Kirvelille kiihkeästi siitä, kuinka suonsilmä ei missään nimessä ollut sopiva paikka pienen lapsen juurtua, ties mitä sielläkin oli.

Kirveli söi useasti kaikenlaisia kasveja, mitä sattui löytämään metsästä. Hän toi niitä usein kotiin ja viljeli niitä pienissä kasviruukuissa. Kun joku perheenjäsen sairastui, hän yleensä haki metsästä jonkin kasvin ja asetti sen tämän sänkyyn. Se kostautui pahasti, kun Kirveli eräänä syysiltana löysi parhaan kasvin ikinä ja toi sitä suuret määrät flunssan kourassa kärsivälle perheelleen. Niini ja Kvel eivät todellakaan arvostaneet herätystä hullukaalin ympäröimänä ja vielä vähemmän he arvostivat sitä, että heidän neljä muuta lastaan olivat muutaman tunnin aikana onnistuneet syömään sitä. Kirveli sai piiskaa ja hänet pantiin loppuyöksi puiseen häkkiin itkemään.

Muut nukkuivat aamulla pitkään, mutta Ruupertti nousi varhain ylös. Hän oli päättänyt hankkiutua eroon kauheasta kukkalapsesta, joten hän otti puuhäkin ja kantoi sen mukanaan metsään. Hän tarpoi kauan ja pitkälle ja heitti lopulta häkin alas pieneen rotkoon.

Seuraavana keväänä Siria suunnisti kohti outoa itkua, jonka tuuli toi mukanaan metsästä. Hän löysi Kirvelin juurtuneena rotkon pohjalle, ihmetteli hetken ja päätti sitten irrottaa lapsen ja viedä tutkittavaksi. Hän osasi irrottaa Kirvelin ja tämän juuret kivuttomasti.

Siria sai pian selville, että Kirveli oli Nupunhuuman ja Paeriksen lapsi. Tajuttuaan, että lapsella oli joitain jännittäviä voimia, hän päätti pitää Kirvelin itsellään. Nupunhuuma oli täysin vastuuton ja Paerista ei varmasti kiinnostaisi. Nupunhuuma tietysti tajusi ennen pitkää, että Sirian luona asui joku toinenkin suunnilleen hänenlaisensa, mutta Nupunhuuma totesi, että Kirveli ei kiinnostanut häntä lainkaan – mikä oli sinänsä hyvä, sillä Nupunhuuma ei juuri muuta kiinnostusta tuntenut kuin seksuaalista. Siria veikkasi, että kiinnostamattomuus johtui heidän erittämiensä feromonien samankaltaisuudesta, vaikka ne eivät ihan samoja vaikuttaneet olevan.

Kirveli kukoisti paremmin Sirian luona. Siria onnistui opettamaan hänelle jonkin verran taikomista ja paransi hänen tietämystään kasveista. Kirvelin ainut ongelma oli se, että hänellä oli tylsää. Metsässä vaeltelu oli suunnilleen jännintä, mitä hän kykeni tekemään, ja hän tekikin sitä aika paljon. Liian kauas harhailu oli kuitenkin selvästi liian vaarallista, kuten hän totesi jouduttuaan kerran karhun yllättämäksi. Karhu oli hypännyt hänen päälleen ja nuollut häntä niin kauan kunnes hänen kauhunhikensä katkerampi aromi viimeinkin voitti maustekirvelin tuoksun, jolloin karhu lähti vähemmän kiemurteleville apajille.

Koska Kirveli hieman kasvettuaan ja muusta maailmasta jotain juttuja kuultuaan välttämättä halusi nähdä kyseisen muun maailman, Siria opetti häntä naamioitumaan auttavasti ja vei hänet Pohjanporttiin tai johonkin Tomaran pohjoispuolella olevan kylään joko varhaisin aamulla tai myöhään illalla, jolloin ihmisiä ei ollut ihan niin paljoa liikkeellä. Kirveli oli haltioitunut kaikista ihmeellisistä jutuista, joita hän näki, ja vaati Siriaa kertomaan niistä lisää. Siria kertoi jotain mutta painosti Kirveliä unohtamaan moiset hömpötykset, sillä suurin osa ihmisistä ja heidän ”hienoista” keksinnöistään on vain haitaksi luonnolle ja usein muille ihmisillekin. Kirveli väitti vastaan ja mitä enemmän Siria häntä painosti, sitä suuremmaksi Kirvelin uhma kasvoi.

Murrosiän kynnyksellä 12-vuotiaana Kirveli lähti Sirian luota ovet paukkuen ja sammalmättäät lennellen. Hän vaelsi uutta tietä pitkin Pohjanporttiin eikä yrittänytkään naamioitua. Häntä tuijotettiin ja ihmeteltiin jonkin verran, mutta koska Pohjanportissa ravasi harva se päivä jotain vieläkin ihmeellisempiä seikkailijoita, häneen ei kiinnitetty liikaa huomiota.

Kirveli ei oikein tiennyt mitä tehdä, joten hän käveli päivän ympäriinsä ja löysi sitten jonkun alkemistin pikku kaupan. Hän ei uskaltanut mennä sisään vaan pyöri sen ympärillä ja kritisoi mielessään sen vieressä olevan pienen puutarhan kuntoa.

Illalla hän näki kaupasta ulos tulevan hyvin pukeutuneen ja pönäkän keski-ikäisen naisen, joka myös näki hänet ja kiinnostui silmin nähden. Nainen tuli välittömästi hänen luokseen.

”Ooh, en ole ennen nähnyt sinun kaltaistasi olentoa! Minä olen Sunna Herzenwerde …taikaesineiden kauppias! Mikä on nimesi? Saanko kysyä, mitä rotua edustat?”

”Öh… Nimi on Kirveli. Kai minä olen joku haltia-kukkakeiju.”

”Voi, onpas erikoista! Haluaisin mielelläni kuulla lisää. Ovatko vanhempasi täällä?”

”En minä tunne heitä.”

”Voi ei! Oletko siis orpo? Miten surullista… Mutta mitä sinä täällä ihan yksin teet? Tämä paikkakunta vaikuttaa vähän vaaralliselta.”

”No en minä ole mikään lapsi enää.”

”Et tietenkään, mutta keskenkasvuinen varmaan kuitenkin? Voi, anteeksi, enhän minä tiedä mitä osaat! Ehkä pystyt pitämään vallan mainiosti huolen itsestäsi.”

”Öm…”

”Asutko täällä?”

”Öm…”

”No tuota… Sopisiko sinulle, jos juteltaisiin enemmänkin? Haluaisin kovasti tietää mitä sinulla on kerrottavanasi!”

”En minä oikein tiedä mitä kertoa…”

”No ei se haittaa, kyllä sitä aina jostain voi puhua. Tulisitko minun ja hänen kanssaan majatalolle?” Sunna osoitti yhden vankkurin vieressä olevaa sotilaan näköistä miestä.

”Majatalolle? Eikö siellä ole hirveästi ihmisiä ja kaikkea? En minä oikein…”

”Ah, tietenkin, se ei ehkä ole kovin sopiva noin nuorelle. Ai niin, täällähän on se yksi kuppila, voisimme mennä sinne! Se menee kiinni ihan näillä main, joten siellä ei varmasti ole liikaa väkeä mutta ehdimme silti jutella vähän.”

”Öm… No kai minä voin.”

Sunna johdatti vankkurinsa ja Kirvelin Pohjanportin karvan verran paremmalle alueelle. Sieltä löytyi aikaisin kiinni menevä kuppila, joka oli rauhallisten vanhusten ja naisten suosiossa, ja kävipä siellä moni hieman rikkaampikin henkilö. Sunna osti Kirvelille maustettua teetä.

”Minähän sanoin, että olen taikaesineiden kauppias. Sitä varten olen opiskellut jonkin verran taikatutkimusta, jotta voin selvittää, ovatko esineet todellakin taikaisia ja millä tavalla ne ovat taikaisia!” Hän otti taskustaan kynän. ”Esimerkiksi tämä kynä on taikakynä, koska siitä ei koskaan lopu muste. Sillä voi kirjoittaa ihan niin kauan kuin haluaa! Mutta siinä se ei tietysti auta, jos tekee virheitä, ne pitää korjata ihan itse!” Sunna nauroi. Kirvelikin oli hieman huvittunut. ”Osaatko sinä tehdä jotain taikatemppuja?”

”No… Haisen kuulemma hyvälle enkä välitä myrkyistä. Mutta jos on kylmä, niin menen horrokseen. Ja olen hyvä kasvien kanssa ja voin vähän liikuttaa niitä. Ja osaan melkein puhdistaa maata.”

”Hienoa, mielenkiintoista! Sinähän voisit tehdä ties mitä, jos opiskelisit vähän lisää taikuutta.”

Kirveli hymyili.

”Mitä ajattelit tehdä isona?”

”Ööö…”

”Etkö tiedä? No ei se mitään, en minäkään tiennyt sinun ikäisenäsi! Haluaisitko opiskella lisää taikuutta?”

”Kyllä minä varmaan.”

”Minä voisin ehkä auttaa siinä. Olen nimittäin lähdössä täältä ja menossa Maran velhokaupunkiin myymään näitä esineitä, jotka olen saanut. Ja hakemaan lisää, jotka voin myydä täällä, kun palaan! Voisin viedä sinut Maraan ja voisit mennä jonkun velhon oppiin.”

Kirveli oli hieman epäluuloinen kuullessaan Marasta, sillä Siria ei ollut puhunut siitä mitään kovin hyvää. Toisaalta koska Siria nyt oli muutenkin niin kireä ja eleli vain siellä savuisessa mökissään, niin mitäpä hän siitä oikeasti voisi tietää? Kirveli päätti uhmata Siriaa. ”Joo! Se olisi hienoa.”

Sunna oli iloinen (saadessaan uuden kauppatavaran) ja osti Kirvelille toisenkin teen. He lähtivät seuraavana aamuna vankkureilla kohti Maraa.

Tie Maraan oli pitkä. Sunna selitti, että koska Kirveli oli niin oudon näköinen, hänen kannattaisi pysyä piilossa ja olla vetämättä huomiota itseensä. Kun joku tuli liian lähelle ihmettelemään, Sunna selitti, että Kirveli oli sairastunut haltialapsi, joka oli menossa Maraan tutkittavaksi.

Kun he viimein saapuivat Maraan, Kirveli vietti muutaman päivän Sunnan yhteistyökumppaneiden kaupassa ja sai testata monia jännittäviä taikaesineitä. Sunna esitteli hänet neljälle velholle, jotka olivat kuulemma kiinnostuneita hänestä. Yksi heistä lopulta otti Kirvelin.

Velhomestari oli Vares Viistorni, yllättävän nuori velhomestariksi. Hän oli lipevä, hyvännäköinen ja hieman turhamainenkin. Hänen viisitorninen asumuksensakin oli lähinnä selvää näyttämisenhalua. Jotkut vääräleuat huhusivat, että hän oli saanut velhomestarin tittelinsä muilla avuilla kuin velhoudellaan, mutta ei hän silti mikään huono velho ollut, jos ei erityisen hyväkään. Hän halusi päteä ja tietää kaikesta kaiken.

Vares antoi tornistaan Kirvelille oman huoneen, jonne tämä asettui. Kirveli sai luvan kasvattaa myrkyllisiäkin kasveja huoneessaan ja muita kasveja tornin vieressä pienessä puutarhassa, jota hän myös sai hoitaa. Tornissa pyöriskeli muitakin, joihin Kirveli ajan myötä tutustui. Useimmiten Kirveli näki useita palvelijoita, jotka eivät juuri kiinnittäneet häneen huomiota, joten Kirveli jätti heidät rauhaan. Kirveli tosin lähes ystävystyi kokin kanssa, koska ensimmäistä kertaa (hänen muistinsa mukaan) hän sai oikeasti hyvää ruokaa.

Vareksella vaikutti olevan kolme lempioppilasta (Palanius, Riikko ja ”Hohtokyy”), joiden kanssa hän vietti eniten aikaa ja joille hän antoi vaikeita tehtäviä. He asuivat myös Vareksen tornissa. Lisäksi välillä paikalla kävi muitakin nuoria velhonalkuja opiskelemassa tai jotain vanhempia tapauksia, jotka olivat paikalla päivästä muutamaan viikkoon.

Kirveli oli tyytyväinen, sillä hänellä oli kerrankin helppoa; Vares vietti hänen kanssaan melkein yhtä paljon aikaa kuin lempioppilaidensakin mutta ei vaatinut häneltä mitään kovin vaikeaa ja oppitunnitkin olivat kovin helppoja tai sitä, että Vares antoi hänelle kirjan luettavaksi. Kyllä Kirveli ne luki omalla ajallaan, mutta yleensä ei kovin nopeasti. Joskus jopa Vareksen muut oppilaat, jotka olivat opiskelleet jo kauemmin, selittivät Kirvelille joitain asioita. Usein Vares myös teki kaikenlaisia jänniä kokeita Kirvelin kanssa, jolloin Kirveli usein sai tietää jotain omista kyvyistään. Joskus he kokeilivat, kuinka paljon vettä Kirveli pystyi imemään itseensä. Joskus hän söi erilaisia ruokia ja myrkkyjä ja kertoi miten ne vaikuttivat. Joskus hän kokeili, kuinka paljon kaljaa hän pystyi imemään itseensä (vähemmän kuin vettä ja hieman erilaisin seuraamuksin). Joskus hän antoi tukastaan lehtiä, joilla Vares teki jotain kokeita. Talvella he kokeilivat, kuinka kylmässä Kirvelin keho alkoi valmistautua horrostamaan. Vares myös kerran onnistui suostuttelemaan Kirvelin yrittämään juurtumista puutarhassaan. Kirveli ei pitänyt siitä, sillä kokeeseen meni kolme viikkoa parhainta kesäaikaa ja hän oli enimmäkseen tajuissaan toisin kuin kuusivuotiaana talvella. Vares kuitenkin kannusti häntä, käski oppilaidensa pitää hänelle seuraa ja otti jopa avuksi luontotaikuuden asiantuntijan irrottamaan häntä, jotta se ei varmasti sattuisi.

Kirveli seurusteli enimmäkseen Vareksen muiden oppilaiden kanssa. Kaksi Vareksen lempioppilaista, Palanius ja Hohtokyy, olivat kiireisiä opintojensa kanssa eivätkä juuri seurustelleet muiden kuin joskus perheidensä kanssa. Riikko sen sijaan otti rennommin ja vietti joskus vapaa-aikaansa Kirvelin kanssa pelaillen, jutellen, soitellen ja kaupungilla huvitellen. Myös Vareksen luona harvemmin käyvät nuoret ottivat Kirvelin toisinaan mukaansa kaupungin iltaan ja yöhön.

Marassa oli eräs yökerhon tapainen anniskelupaikka, joka näytti todella kummalliselta paikalta, sillä sen omistaja antoi ihmisten kokeilla taikatemppujaan koska vain, myös läpällä ja kännissä. Yksi paikan ikkuna oli pysyvästi jäätä ja ihmisten kielet ja nenät jäivät siihen yhtenään kiinni. Yksi tuoleista oli dramaattinen ja siirtyi usein pois ihmisten takamusten alta, mutta oli sitäkin vakaampi, jos joku nousi sen päälle seisomaan ja vaahtoamaan jostain. Paikan etuoven edessä sisällä kasvoi lattian läpi jokin pallomaisia lehtiä tekevä pensas. Useat tuolit olivat jollain mystisellä tavalla vääntyneitä, hiiltyneitä tai värjääntyneitä. Katossa oli luukku, joka houkutteli kissoja suunnattomasti, joten niitä kykki siellä jatkuvasti muutama seuraamassa paikan menoa. Lisäksi paikalla oli useita, usein pian ohi meneviä efektejä, kuten tanssivia syömävälineitä, katon rajassa pööpöilevä minipallosalama, valaiseva lautanen tai nurkassa kytevä puutuopin jäänne, jonka päälle heitettiin aina välillä tuopillinen vettä, koska se ei millään meinannut sammua.

Eräänä iltana Kirveli oli mennyt paikkaan oppilasporukan kanssa. Paikalla oli yksi Kirvelin parhaimmista kavereista, Tillon Kauratyyny, vesitaikuutta opiskeleva puolituinen, joka oli myös alkoholin ystävä. Ilta eteni jossain vaiheessa siihen pisteeseen, että he kaikki olivat juoneet hieman liikaa ja alkoivat esitellä taitojaan. Tillon pani baaritiskillä olevat juomat hyppimään edestakaisin tuopista toiseen, jolloin niiden omistajat alkoivat protestoida ja syytellä toisiaan tai nauraa. Eräs oppilas sytytti Tillonin tuolin palamaan tuliloitsulla, ja toinen sammutti sen jääloitsulla. Kolmas asetti metalliset syömävälineet pöydälle ja kietoutti ne toistensa ympärille. Kirveli otti ja päätti liikuttaa oven edessä olevaa pensasta. Se hytkyi paikallaan hetken kuin tutiseva hyytelö, minkä jälkeen hän onnistui jotenkin muuttamaan sen lehdet soikeiksi. Jotkut paikallaolijat protestoivat, koska nyt he eivät enää voineet kutsua sitä pallopensaaksi.

Kirveli ihmetteli, mitä tapahtuisi, jos entisen pallopensaan lehtiä söisi. Kukaan seurueesta ei tiennyt, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi usuttaa Kirveli syömään niitä. Kirveli meni ja söi muutaman. Hän totesi, että ne maistuivat marjaviinalta. Tästä innostuneena muutama muukin paikalla olija meni syömään lehden. Tillon yritti mennä väliin ja selitti, että ne voisivat olla myrkyllisiä, mutta häntä ei uskottu. Pian paikan omistaja kuitenkin ehti väliin ja selitti, että pallopensaan lehdet aiheuttivat väliaikaista palloutumista eli torson muuttumista hyvin pallomaiseksi. Tosin hän epäili, että nyt ne saattoivat aiheuttaa vain soikenemista.

Kaupungilla humputellessaan Kirveli huomasi parin vuoden aikana, että ihmiset alkoivat vähitellen koskettaa häntä useammin, joskin aika varovasti, ja kyselivät häneltä usein, kuinka vanha hän oli. Samoihin aikoihin Kirveli huomasi ihokarvojensa muuttuvan yllättävän piikikkäiksi ja hänen tukkansa kasvoi hieman pidemmäksi. Vares tutki asiaa hieman ja totesi, että nekin olivat murrosiän merkkejä.

Eräänä iltana 15-vuotiaana Kirveli tuli aikaisin kotiin baarikierrokselta ja meni Riikon luo valittamaan. Riikko oli huoneessaan tekemässä huomisen läksyjä.

”Riikko, yyh! Olin äsken Rautakatossa ja siellä oli yksi tosi ällöttävä tyyppi, joku känninen kisälli. Se tuli ensin seisomaan viereen ja teki sellaisen puolihalauksen, tiedäthän, mutta rupesi sitten lääppimään ihan hirveästi! Yyh! Hyvä kun ei tunkenut vaatteiden alle! Löin sitä tuopilla naamaan.”

”No hyi olkoon! Olipa todella inhottava tapaus, hyvä että mottasit. Mitä sitten tapahtui?”

”Ei hirveästi mitään… Pari muuta tyyppiä poimi sen klähmäräpylän ylös ja sanoivat, että ei niin saa tehdä ja veivät sen johonkin pöytään rauhoittumaan. Mutta minua suututti niin paljon että tulin kotiin!”

”Et tiedä minkä niminen se tyyppi oli?”

”En…”

”Harmi, et voi kannella hänestä… No, varmaan joku muistaa sen.”

”Minä kyllä vähän mietin… että miksi se teki niin? En ole koskaan aiemmin nähnyt ihan sellaista ja minusta tuntuu muutenkin, että ihmiset koskevat minuun paljon useammin kuin muihin.”

”Öm, no, hm.” Riikko vaikutti hieman vaivaantuneelta. ”No, se johtuu siitä, että olet jotenkin kutsuva. Siis, yleensähän ihmiset karttaisivat olentoa, joka näyttää erilaiselta kuin tavallinen ihminen – paitsi no, ei niin usein Marassa! Mutta siis, ihmisten tekee mieli tulla lähellesi ja koskea! Itse asiassa minun ja muidenkin tekee mieli tehdä niin, siksi me halaamme sinua niin usein.”

Kirveli oli hieman yllättynyt. ”Ihanko totta? Mutta tehän halaatte toisiannekin?”

”Niin, nyt! Me emme tehneet sitä ollenkaan ennen kuin sinä tulit tänne! Sitten kun tulit ja me rupesimme halaamaan sinua, niin päätimme, että halataan samantien toisiammekin.”

”Öm… Mutta siis, teidän muidenkinko tekee mieli klähmiä sillä tavalla…?” kysyi Kirveli hieman huolestuneena.

”No ei nyt sillä tavalla, emmekä me ainakaan tekisi niin! Se on tosi epäkohteliasta ja sitä paitsi sinä olet vielä tosi nuori.”

”Saisiko niin muka tehdä, jos olisin vanhempi?”

”Eeeeei, siis… no se olisi edelleen tosi epäkohteliasta.”

”No sitä minäkin.”

”Mutta luultavasti tilanne menee vähän huonommaksi, kun olet vanhempi, koska sitten ne muut olettavat, että osaat ja kykenet seksiin. Sitähän ne kuitenkin haluavat.”

”Yyh. En minä sitä nyt ihan kenen tahansa kanssa halua tehdä! En ole vielä nähnyt ketään, joka olisi minusta hyvä.”

”…Etkö yhtään? Edes yhtä?”

Kirveli oli hieman epävarma siitä, mitä Riikko haki takaa. ”E-en kai…”

”Et edes minua?”

Kirveli oli sanaton. Ei Riikkokaan häntä siinä mielessä kiinnostanut, mutta hän oli varmasti yksi harvoista, joiden kanssa hän luultavasti suostuisi sänkyyn. No, nytpä sitä näköjään saisi kokeilla.

Riikon läksyt jäivät tekemättä.

Voimat:

• Juurtuminen: Voi juurtua paikalleen kuin puu kasvattamalla pieniä juuria raajoistaan. Parin vuoden aikana saisi mukavan lehtipeitteen.
• Ei kuole nälkään, janoon tai kylmään, mutta silloin pitää juurtua.
• Vaipuu kylmässä horrokseen. Jos lämpötila on jatkuvasti yli 8°C, Kirveli ei hidastu. Jos lämpötila on jatkuvasti 8–-2°C, hän alkaa käydä hitaammalla. Jos lämpötila on jatkuvasti alle -2°C, hän hidastuu niin kauan kunnes ei enää herää nukuttuaan. Lämpötilojen vaihtelu sään ja sisä- ja ulkotilojen takia sotkee pakkaa, mutta pienellä tai kohtuullisella vaivalla hän pysyy toimintakykyisenä läpi talvenkin, kunhan hän voi nukkua lämmitettävässä talossa.
• Erittää maustekirvelin hajuista aromia, josta useat pitävät. Mukana on yleensä myös kutsuvia feromoneja.
• Ihokarvat ovat pieniä piikkejä, silittäminen vastakarvaan saattaa olla ikävää ja vähintäänkin naarmuttavaa.
• Immuuni kasviperäisille myrkyille. Jotkut voimakkaammat saattavat toimia vähän alkoholin tai muiden huumeiden tapaan.
• Hyönteiset kelpaavat ravinnoksi, mutta muu liha aiheuttaa vatsavaivoja tai jopa myrkytysoireita.
• Hyvä kasvien hoidossa.

Ulkonäkö: Kirveli on 170 senttiä pitkä ja painaa 42 kg. Hänellä on vaaleankeltainen, aavistuksen vihertävä iho, jonka karvat ovat sen verran kovia, että ne tuntuvat yleensä piikikkäiltä. Hänen tukkansa on hieman hänen ihoaan tummempi, aivan juurista kellertävä ja muuten vihreä, näyttää lähinnä maustekirvelin ja ruusun terälehtien sekoitukselta ja tuoksuu useimpien mielestä erittäin miellyttävältä. Hänen silmänsä sen sijaan ovat oikein iloisen rubiininpunaiset. Hänen korvansa ja kasvonpiirteensä eivät ole aivan sellaiset kuin haltioilla yleensä mutta kuitenkin sen verran haltiamaiset, että yleensä ihmiset luulevat häntä oudon väriseksi haltiaksi.

Persoonallisuus

NPC-suhteet

Viimeksi nähnyt 5-vuotiaana:

• Niini Nuorsuo, ottoäiti, Haariosta kotoisin oleva maanviljelijä, muutti tätinsä mukana Pohjanporttiin kun tädin mies kuoli.
• Kvel Nuorsuo (”Pätkä”), ottoisä, entinen merirosvonpuolikas. Oli teininä Topi Punaisen aluksella ja sai lisänimen ”Pätkä” pituutensa takia. Nykyään 191 cm.
• Delila Nuorsuo, ottoisotäti, puutarhanhoitaja, hyvin sanavalmis ja menevä täti, joka menetti nuoruudenihastuksensa keuhkokuumeelle alle kolmekymppisenä ja sai ensimmäisen lapsensa päälle nelikymppisenä.
• Ruupertti, Delilan uusi mies, ei ihmeemmin pidä Kirvelistä. Vei Kirvelin syvälle metsään ja hylkäsi sinne.
• Niinin lapset: Tuija (1 vuoden Kirveliä nuorempi), Tammi (2 vuotta nuorempi), Pinja (3 vuotta nuorempi), Kataja (4 vuotta nuorempi). Delilan lapsi: Yrja (5 vuotta nuorempi).

Viimeksi nähnyt 12-vuotiaana:

• Siria Vitihaiven: otto”äiti”, kasvatti Kirveliä 5-vuotiaasta 12-vuotiaaksi. Opetti Kirvelille jotain luontotaikuudesta ja kasvitietoa. Kirveli pitää hänestä yleisesti ottaen, mutta jotkut asiat risoivat pahasti:
  • Siria painosti häntä kovasti pysymään erossa muuta ihmiskunnasta.
  • Mökissä haisi jatkuvasti savulle.
  • Siria ei suostu tekemään metsän liian pelottaville eläimille mitään.
• Nupunhuuma: molemminpuolinen epäkiinnostus.
• Gurpo: Kirveliä ei kiinnosta, Gurpoa kiinnostaa ja Siria antoi Gurpolle jotain juomia sen hillitsemiseksi.

Viimeksi nähnyt Marassa:

• Sunna Herzenwerde, ystävällinen ja utelias kauppias. (Kauppasi Kirvelin Maraan.)
• Vares Viistorni, velhomestari, monialainen wannabe-pätijä. (Piti Kirveliä ”oppilaanaan” ja teki tälle kokeita.)
• Riikko, alkemistioppilas
• Tillon Kauratyyny, puolituinen, vesielementalistioppilas
• Palanius, kohtelias, opiskelee vähän kaikkea
• ”Hohtokyy”, ongelmanratkaisija-parantajaoppilas (kuin House)

Lumikoira