Lumikoira:Kirveli (salaiset)

Tämä sivu sisältää roolipelihahmon. Pelaaja: KoneV. Kampanja: Lumikoira (systeemi).

---

Kirveli

Tausta Jossain päin Marjalehtoa, Siria Vitihaivenen vanhan alueen laitamilla, kasvoi ruusupensas. Se tuotti isoja, enimmäkseen hajuttomia ja kellertävän vihreitä ruusuja. Ruusupensas oli lähellä erään talon peltoa, ja talossa asui pariskunta, Niini ja Kvel Nuorsuo sekä Niinin leskeksi jäänyt täti Delila. Niini ja Kvel kävivät usein keväisin katsomassa pensasta, sillä he pitivät siitä, vaikka sen kukat eivät värinsä takia koristeeksi kelvanneetkaan.

Eräänä keväänä pensas vaikutti hieman huonokuntoiselta eikä tuottanut yhtään ruusua. Sen sijaan se kasvatti hyvin paksun pensaspallon, jonka ympärille se teki tuhottomasti lehtiä. Myöhään kesällä pensaspallon päältä paljastui yksi valtava nuppu, kun se kasvoi hieman pensaan ylimpien lehtien yli. Nuorsuot kävivät pensaan luona lähes joka päivä, sillä he eivät malttaneet odottaa, että näkisivät valtavan ruusun auenneena.

Kun he eräänä aamuna tulivat pensaan luo, he tuijottivat sitä hyvin pitkään. Pensas ja sen tekemä pallo olivat edelleen tallella, mutta valtava nuppu oli auennut. Se olisi ehkä saattanut olla valtava punainen ruusu, mutta se oli jo lakastunut niin pahoin, että heillä ei ollut aavistustakaan, oliko se oikeasti ollut ruusu. He kiinnittivät tosin suurimman osan huomiostaan outoon lapseen, joka makasi liikkumattomana lakastuneen jättikukan päällä. Lapsi oli hieman vihertävä mutta selvästi ihmisen muotoinen.

He seisoivat typertyneinä useita minuutteja.

”Mi-mi-mikä tuo oikein voi olla?” kysyi Niini.

”…Haltia?”

”Eihän se voi olla haltia!”

”Mutta sillä on suipot korvat!”

”Eiväthän haltiat ole tuolla lailla vihreitä? Ja katso sen tukkaa, sehän näyttää melkein kuin lehdiltä. Luulin ensin, että sen päällä on pensasta.”

”No, niin… Mutta minä näin kyllä kerran vihreän haltian, kun olin merellä.”

”Näitkö? Hmm… Ja hehän asuvat metsissä… Ehkä… ehkä he lisääntyvät tällä tavalla? Kasvavat pensaissa?”

”En vannoisi, mutta kai se voi mahdollista olla.”

”Jos se on haltia, meidän pitää viedä se Marjalehtoon. Se haltiapappi voi huolehtia siitä.”

”Mutta mistä se on edes tullut? Missä sen vanhemmat ovat?”

Niini haukkasi henkeään. ”Voi ei! Mitä jos lapsi on hänen ei-toivottu lapsensa? Kamalaa!”

Kvelkin pelästyi. ”Ei… eihän lasta sitten voi viedä hänelle! Ties mitä sille tapahtuu.”

”Mitä me oikein voimme… Kvel? Kvel! Me voimme ottaa sen!”

”Mi-mitä?”

”Me olemme yrittäneet saada lasta kolme vuotta! Mitä jos tämä on ainut tilaisuutemme?”

Kvel oli hetken aikaa typertynyt. ”Mutta kun… Se ei ole meidän… Se ei ole edes ihminen… Onko se eded oikeasti haltia?”

”En tiedä enkä välitä, se on lapsi joka kaipaa huolenpitoa. Emme me voi jättää sitä heitteille.”

”Tuota…”

Niini meni lapsen luo ja siivosi lakastuneet lehdet ja epämääräiset risut pois sen päältä. Sitten hän poimi sen syliinsä ja halasi sitä. ”Se tuoksuu niin hyvältä! Ah, kuulin muilta äideiltä kuinka vauvat tuoksuvat hyvältä, mutta yksikään niistä ei varmasti tuoksu yhtä hyvältä kuin tämä.”

Kvel tuijotti Niiniä hetken mutta sitten meni myös haistelemaan lasta. ”O-olet oikeassa!”

”Voi Kvel, pidetään se!”

”No… Kyllä me voimme vähintäänkin yrittää”, vastasi Kvel ja hymyili.

He kävelivät kotiinsa. Delila otti heidät vastaan tyypilliseen tapaansa.

”Missäs sitä on taas oltu? Kummallisen paljon te olette taas olleet poissa! Toivottavasti ette taas niillä haihattelukävelyillänne, kävisitte vaikka uudestaan sen noidan luona ja pyytäisitte lisää apua siihen lapsettomuuteen mikä ihme tuo on? Joko te sorruitte lapsivarkauteen? Samuela varjelkoon mitä teitte! Ei kai kukaan huomannut? Kai se edes on terve?”

”Se on haltiavauva, joka oli hylättynä metsässä! Mietin kyllä, että pitäisikö se viedä sille haltiapapille, mutta mitä jos hän on sen tänne jättänyt? Varmasti hänellä oli siihen joku syy ja sitä paitsi me olemme toivneet lasta niin pitkään, viimeinkin meille on vastattu!” vastasi Niini.

”Onpas se todella kummallisen näköinen. Mikä lie luonnonpullistuma! Mutta se tuoksuu uskomattoman hyvältä, voi voi. Jos se ei olisi lapsi, tekisin siitä teetä!”

”Delila!” huudahti Kvel.

Kvel ja Niini riitelivät vielä siitä, mitä sukupuolta lapsi oli. Kvelin mielestä se nimittäin oli tyttö ja Niinin mielestä poika. Delila piti riitelyä naurettavana ja tuuppasi molemmat sivuun tuijottaakseen vauvaa itse. Hän tuijotti pitkään silmät pyöreinä, mutta kääntyi sitten ylpeästi Niinin ja Kvelin puoleen, selitti ummet ja lammet kukista, heteistä ja emeistä ja totesi lopulta lapsen olevan kukka.

He nimesivät lapsen Kirveliksi sen hyvän hajun mukaan. Parin kuukauden ajan he eivät tehneet muuta kuin pyörittivät elämiään Kirvelin ympärillä ja hädin tuskin saivat sadon korjattua. Alkutalvesta Niini huomasi olevansa raskaana, ja hän oli entistäkin iloisempi.

Kirveli oli talvella hyvin hidas ja niin rauhallinen, että Nuorsuot pelkäsivät hänen olevan mieleltään vajaa. Kevään tullen tilanne kuitenkin kääntyi päälaelleen ja Kirveli alkoi kasvaa ja kehittyä silmissä. Niini sai kesällä lapsen. Talven tullen Kirveli taas hidastui ja rauhoittui, mutta tällä kertaa Nuorsuot keksivät, että kysymys oli kylmästä. Jos Kirvelin piti lämpimänä ja hänelle juotti paljon lämpimiä nesteitä, hän pysyi suhteellisen aktiivisena. Talvella Niini huomasi taas olevansa raskaana.

Koska Kirveli reagoi sen verran oudosti kylmään, Nuorsuot pelkäsivät, että hänellä olisi myös jotain kummallisia kykyjä tai taikavoimia. Pariin ensimmäiseen vuoteen niitä ei näkynyt, mutta sitten he alkoivat tajuta, että Kirveli sittenkin pystyi tekemään jotain outoa. Kun Delila antoi hänelle kasveja hoidettavaksi, hän joko söi ne tai sai ne jotenkin kukoistamaan uskomattomasti. Kirveli meni usein sateella ulos ja tuli takaisin hyvin vettyneen oloisena, vaikka he eivät mitenkään ymmärtäneet, miten ihmisen kaltainen olento voisi vettyä kuin jokin puu tai paperi. Lisäksi hänellä tuntui olevan jonkinlainen hedelmällinen vaikutus, sillä Niini tuli raskaaksi lähes vuoden välein, Delila ramppasi entistä useammin etsimässä seuraa Marjalehdon baareista ja kauempaakin, ja ainut kerta, kun Kvel ei erityisemmin tuntenut haluavansa sänkyhommiin oli, kun hän oli jossain muualla kaksi kuukautta. Jopa yli neljänkymmenen vuoden ikään ehtinyt Delila huomasi eräänä päivänä olevansa raskaana.

Delila metsästi käsiinsä miehen, Ruupertin, jonka oletti olevan lapsensa isä, ja sai tämän muuttamaan luokseen. Hän selitti hyvin seikkaperäisesti ja tyhjentävästi minkälainen otus Kirveli oli ja totesi sitten, että se oli parasta hyväksyä. Ruupertti oli järkyttynyt mutta päätti, että Kirveli ei ollut hänen ongelmansa. Vaikka hän ei koskaan oikeasti oppinut pitämään Kirvelistä, hän pystyi jättämään tämän huomiotta, kun Delilan lapsi syntyi.

Eräänä iltana Kirveli oli kadonnut. Nuorsuot etsivät häntä kauhuissaan yötä myöten. Kun aamu koitti, he kuulivat Kirvelin itkun ja löysivät hänet pienestä suonsilmästä, jossa hän oli jumissa. Kun he kiskoivat hänet ylös, he huomasivat, että Kirveli oli ilmeisesti yrittänyt juurtua suonsilmään, koska hänen raajoistaan kasvoi pieniä juuria. Kvel ja Niini nyppivät ne irti, mikä vaikkuti olevan kivuliasta Kirvelille, joten koko tilanne järkytti heitä entistä enemmän. Delila taas pälätti Kirvelille kiihkeästi siitä, kuinka suonsilmä ei missään nimessä ollut sopiva paikka pienen lapsen juurtua, ties mitä sielläkin oli.

Kirveli söi useasti kaikenlaisia kasveja, mitä sattui löytämään metsästä. Hän toi niitä usein kotiin ja viljeli niitä pienissä kasviruukuissa. Kun joku perheenjäsen sairastui, hän yleensä haki metsästä jonkin kasvin ja asetti sen tämän sänkyyn. Se kostautui pahasti, kun Kirveli eräänä syysiltana löysi parhaan kasvin ikinä ja toi sitä suuret määrät flunssan kourassa kärsivälle perheelleen. Niini ja Kvel eivät todellakaan arvostaneet herätystä hullukaalin ympäröimänä ja vielä vähemmän he arvostivat sitä, että heidän neljä muuta lastaan olivat muutaman tunnin aikana onnistuneet syömään sitä. Kirveli sai piiskaa ja hänet pantiin loppuyöksi puiseen häkkiin itkemään.

Muut nukkuivat aamulla pitkään, mutta Ruupertti nousi varhain ylös. Hän oli päättänyt hankkiutua eroon kauheasta kukkalapsesta. Hän otti puuhäkin ja kantoi sen mukanaan metsään. Hän tarpoi kauan ja pitkälle ja heitti lopulta häkin alas pieneen rotkoon.

Seuraavana keväänä Siria suunnisti kohti outoa itkua, jonka tuuli toi mukanaan metsästä. Hän löysi Kirvelin juurtuneena rotkon pohjalle, ihmetteli hetken ja päätti sitten irrottaa lapsen ja viedä tutkittavaksi. Hän osasi irrottaa Kirvelin ja tämän juuret kivuttomasti.

Siria sai pian selville, että Kirveli oli Nupunhuuman ja Paeriksen lapsi. Tajuttuaan, että lapsella oli joitain jännittäviä voimia, hän päätti pitää Kirvelin itsellään. Nupunhuuma oli täysin vastuuton ja Paerista ei varmasti kiinnostaisi.

Kirveli kukoisti paremmin Sirian luona.

Voimat:

• Juurtuminen: Voi juurtua paikalleen kuin puu kasvattamalla pieniä juuria raajoistaan. Parin vuoden aikana saisi mukavan lehtipeitteen.
• Ei kuole nälkään, janoon tai kylmään, mutta silloin pitää juurtua.
• Erittää maustekirvelin hajuista aromia, josta useat ihmiset pitävät. Mukana on yleensä myös kutsuvia feromoneja.
• Ihokarvat ovat pieniä piikkejä, silittäminen vastakarvaan saattaa olla ikävää ja vähintäänkin naarmuttavaa.
• Immuuni kasviperäisille myrkyille.
• Hyönteiset kelpaavat ravinnoksi, mutta muu liha aiheuttaa vastavaivoja tai jopa myrkytysoireita.

Ulkonäkö: Kirveli on 170 senttiä pitkä ja painaa 42 kg. Hänellä on vaaleankeltainen, aavistuksen vihertävä iho, jonka karvat ovat sen verran kovia, että ne tuntuvat yleensä piikikkäiltä. Hänen tukkansa on hieman hänen ihoaan tummempi, aivan juurista kellertävä ja muuten vihreä, näyttää lähinnä maustekirvelin ja ruusun terälehtien sekoitukselta ja tuoksuu useimpien mielestä erittäin miellyttävältä. Hänen silmänsä sen sijaan ovat oikein iloisen rubiininpunaiset. Hänen korvansa ja kasvonpiirteensä eivät ole aivan sellaiset kuin haltioilla yleensä mutta kuitenkin sen verran haltiamaiset, että harvemmin ihmiset sitä tajuavat.

Persoonallisuus

Lumikoira