Jokimetsän laulu:Airut Tarinat

Ylevöittyminen

Kaksikymmenvuotiaana, RY 765 Kukoistavan Maan alkuviikolla, Vania lähti itäisimpaan Kaheijan kylistä, Takamatsheen. Matkan tehtävät olivat tavanomaisia: selvittää kylässä veroasioita kylänemon kanssa, hoitaa parin kuukauden kuluttua lähtevän pyhiinvaelluskaravaanin logistiikkaa, sekä ratkaista eräs monimutkaisempi avioriita. Suurempi osa asioista oli jo hoidettu, kun eräänä puolipilvisenä aamuna kylän keskusaukiolle marssi pieni osasto keijuja, jotka julistivat kyläläiset alaisikseen, käskivät heidät jättämään tiluksensa ja lähtemään heti mukaansa. Vania tiesi, että Pälvipelto oli aikoinaan saanut naapurialueen keijut lupauksella olemaan hyökkäämättä, joten hänen hämmennyksensä oli suuri. Olivatko keijut keksineet porsaanreiän, vai olivatko nämä kotoisin jostain kauempaa? Joka tapauksessa, tilanne oli hyvin vaarallinen. Vania kutsui luokseen kaikki huoneessa olevat ja käski heidän levittää sanaa: kyläläisten pitäisi äkkiä valmistautua puolustamaan itseään, sillä aikaa kun hän viivyttäisi keijuja. Pikaisesti Vania kiinnitti Pälvipellon sinettikorun näkyvälle paikalle leninkinsä rintaan ja meni puhumaan hyökkääjille, varovaisena mutta yrittäen kerätä kaiken isoäitinsä arvovallan mitä pystyi.

Vania askelsi keijujen johtajaa, kuvankaunista aatelista kohti, ja tunsi kuinka sen säkenöivät silmät katsoivat häneen, suoraan hänen sieluunsa, yhtä aikaa niin lumovasti kuin pistävästikin. Vania kuitenkin kovetti mielensä, marssi keijuherran eteen, ja kertoi sille että kylä oli hänen ja isoäitinsä suojeluksessa, ja että heillä ei ollut oikeutta käydä kylän kimppuun. Keijuherra tuhahti alentuvasti, yritti vielä toisen kerran lumota Vaniaa, mutta hänen mielensä pysyi järkähtämättömänä. Nopeammin kuin yksikään käärme sivalsi keijuherran käsi, lyöden Vanian kämmenselkämyksellään maahan, käskien samalla alaisensa ottaa ensimmäiset kahleet esiin. Vania nousi kuitenkin päättäväisesti pystyyn, veti miekkansa esiin, ja kutsui kylän väen ajamaan pois vainoojat tai kuolemaan kyläänsä puolustaen. Kolme keijujen hiisisoturia tuli Vanian kimppuun, mutta hän väisti niiden välistä ja syöksyi säilänsä kanssa yrittäen pistää kuoliaaksi keijujen johtajan. Valitettavasti viimeinen hiisi käännähti ja otti kiinni Vanian jalasta ja kaatoi hänet. Osuessaan maahan Vania näki, kuinka jokin toinen hiisisoturi aukion reunalla retuutti juuri ulos talosta lasta, lasta jonka vanhemmat Vania oli eilen saattanut yhteen, lasta jonka tulevaisuus olisi nyt turvattu elleivät nämä keijunpahaiset olisi tulleet tuhoamaan tätä rakasta kylää. Vanian valtasi raivo ja loputon tahto, hän käännähti katsomaan kohti taivasta, suoraan pilvien välistä paljastuvaan aurinkoon, ja koki kuinka aurinko sokaisi ja täytti hänet valollaan.

Vania leijui valon keskellä, ja tunsi kuinka se täytti häntä. Takamatshe, Kaheija, Metsät, koko Luomakunta tuntui olevan jossain kaukana. Vanian ympärillä kuului ääni, syvä ja miehekäs mutta luotettava ja vahva. Vanialla kesti hetki, ennen kuin hän ymmärsi mitä ääni puhui, mutta hiljalleen hän näki, kuinka ympärille muodostui maailmaa. Ääni kertoi, kuinka aikoinaan Titaanit rakensivat maailman ja Auringon sitä puolustamaan. Ympärillä oleva maailma oli laaja ja kaunis ja kaoottinen ja hylätty, mutta Aurinko valitsi sankareita, sankareita jotka voisivat puolustaa Luomakuntaa, jotka voisivat rakentaa sen paremmaksi. Auringon valitut nousivat Titaaneja vastaan, ja maailma kärsi, mutta sota Titaaneja vastaan voitettiin ja Auringon valitut nostivat sen uuteen kukoistukseen, ja paremmaksi, suuremmaksi, luoden uutta ja ihmeellistä, ylittäen Titaanienkin suunnitelmat. Sitten, Auringon valituille kävi jotain, ja maailma kärsi, ja valitut katosivat, ja maailma väheni, ja kitui taudin kourissa ja keijut hyökkäsivät, ja maailma väheni niin pieneksi. Vania näki Kaheijan kylät pienenä pisteenä allaan, ja Aurinko sanoi: "Rakenna maailma ennalleen, Huomisen Toivo!" Hiljalleen valo heikkeni, ja Vania huomasi olevansa taas maassa, keijuherran vieressä, mutta suurenmoisen voiman täyttämänä.

Kuin räjähdyksenä ponkaisi hän pystyyn, sivaltaen miekallaan keijuherran pään kahtia. Vieressä oleva keijuritari käännähti häntä päin, mutta Vania nappasi hänen jousestaan ja väänsi siitä, heittäen keijun komealla voltilla maahan. Muutamalla askeleella astui hän keijun päälle, painaen sen naaman mutaan, ja nappasi nuoliviinin. Kannustukset rupesivat raikumaan ympäri aukiota, ja kyläläiset löysivät itsestään uusia rohkeuden varantoja, ruveten jokainen iskemään vastaan lähintä hiittä millä vain, mikä käden ulottuville sattui. Joka kerta, kun rupesi keiju uhkamaan sitä vastustavaa kyläläistä, iski siihen aukion keskeltä nuoli, ja kuului kyläläiselle voimia tuova huudahdus jatkaa vastarintaa. Kun nuolet loppuivat, huikkasi Vania kylänemolta uuden nuoliviinin, ja nuolisade jatkui. Kylänväen yhteinen voima kasvoi, ja pian täytti pakenevien keijujen huuto ilman, ja pitkälle, puolen päivämatkan päähän jahtasivat kylän soturit ja Vania heitä, niin ettei yksikään enää uskaltaisi Kaheijan alueelle käydä. Lopulta ehtyi kultainen hehku Vanian ympäriltä, ja keijun jousi suli hänen käsiinsä, ja he kääntyivät takaisin, palaten kylään sankarina, yhä kultainen kiekko Vanian otsassa vienosti loistaen. Sinä iltana pidettiin Takamatshen kylässä suuret juhlat, ja kylä, vaikka yhä myös Pälvipeltoa kunnioittikin, siirtyi Huomisen Airueen palvojiksi.

Vania hoiti asia nopeasti loppuun ja palasi varovasti kotiin Kaheijan kaupunkiin. Käymättä äitinsä luona meni hän suoraan puhumaan isoäidilleen, ja he kävivät pitkän keskustelun. Pälvipelto kuuli Vanian tarinan, myönsi siinä olevan totuuden, ja kertoi hänelle menneistä ja salaisuuksista. He tekivät sopimuksen, että Vania jatkaisi isoäitinsä töissä, mutta uudessa asemassa, suoraan Pälvipellon oikeana kätenä, Kaheijan Ylivoutina. Ylevöittymisensä kunniaksi Vania otti uuden nimen, Huomisen Airut, ja sai isoäidiltään lahjana tosikultaisen jousen, Päivänpuhurin, sekä siihen sydänkiven ja sen syntypaikan, Punalehtien Huipun.

Taistelu Mnemon Caras Taranthaa vastaan

Palatessaan Linowanista Airut pysähtyi auttamaan Honkasupan kylän väkeä uuden kokoontumistalon pystyttämisessä. Kylä sijaitsi vähän eristyksissä, muutaman päivänmatkan päässä lähimmältä joelta, mutta samana iltana paikalle saapui myös Mnemon Caras Tarantha, Ilma-aspektinen lohikäärmeverinen. Tarantha oli kärsimätön nuorehko mies, ensimmäisellä komennuksellaan sitten Viisauden Luostarista päästyään, ja hänen esimiehensä oli käskenyt oppilaan selvittämään maaseudun mielialoja sillä aikaa kun hän itse kävi hienovaraisia neuvotteluja Linowanilaisten kanssa. Kaksi viikkoa pikkukylissä käännyttämistä -- tiedonkeräys oli unohtunut ensimmäisen päivän jälkeen -- oli epäilemättä saanut uskovaisen nuorukaisen turhautumaan siihen kuinka Linowanin ympäryskylien väki oli välinpitämätön Lohikäärmeiden johdatukselle, mutta Airut aloitti keskustelun silti kohteliaasti. Illan mittaan Airut yritti monella tavalla vakuuttaa Taranthan siitä, että ihmisillä oli oikeus uskoa muillakin tavoilla, ja että pehmeämpi lähestymistapa voisi olla tehokkaampi. Lopulta kyläläisten yön puolelle jatkunut remuaminen sai miehen polttamaan päreensä, ja hän painui ulos, hyppäsi kokoontumistalon kurkihirren päälle ja julisti kutsuvansa Melan iskemään säkenöivällä voimalla talon tuleen ja Heseihin polttamaan sen poroksi, hintana kyläläisten synninteosta.

Airut ei voinut sietää moista öykkäröintiä, kutsui Taranthan toimintaa lapselliseksi ja sai kyläläiset mukaan huutamaan lohikäärmeveristen vääryyksiä ja häpeää Taranthan niskaan. Juoni onnistui siinä määrin, että Tarantha unohti talon polttamisen ja hyökkäsi Airueen kimppuun. Airut väisteli, huudellen kysymyksiä kyläläisille ja heittäen heidän vastauksiaan Taranthalle, tämän tuhotessa kylän rakennuksia yrittäessään raivossaan osua Airueeseen. Lopulta, kun Tarantha oli vähällä tappaa erään kyläläisen, Airut veti jousensa esiin. Ympäri kylää hypellen ja toisiaan ampuen tai heitellen käytiin nopea ja varmasti kylän historian näyttävin taistelu, joka päättyi pojanklopin nöyryyttävään tappioon. Kun Tarantha lopuksi kaatui tajuttomana maahan, Airut kuitenkin hätisteli pois hänen kimppuunsa ryntäävät kylän soturit. Hän käski kylän parantajan hoitaa pahimmat vammat, ja sen jälkeen sitoi pojan pakettiin ja kantoi kylän ulkopuolella. Taranthan tullessa tajuihinsa vähän myöhemmin Airut piti hänelle lyhyen puhuttelun, muistutti, että koko juttu oli hänen itsensä huonon käytöksen syytä, ja kovisteli että kyläläisiä olisi turha tulla myöhemmin kiusaamaan koska Airut itsekin oli jatkamassa matkaansa muualle. Lopuksi Airut otti voitonmerkiksi Taranthalta tämän käsivarsisuojat, kuljetti pojan vähän kauemmas kylästä ja käski tätä poistumaan takaisin Saarelle jos ei pysty kunnon itsenäisten maajussien kanssa toimeen tulemaan.

Honkasuppaan palatessaan Airut oli ensin varuillaan, mutta pystyi nopeasti vakuuttamaan hieman epäileväiset kyläläiset että röyhkeä lohikäärmeverinen oli ajettu pois, ja että Airueessa ei ollut mitään pelättävää. Jäätyään auttamaan vielä päiväksi rakennusten korjaamisessa Airut lähti seuraavana päivänä, jättäen jälkeensä kiitollisia kyläläisiä, joista osa alkoi rukoilla tulvaisuudessakin voimaa avuliaalta Auringon lähettiläältä. Palattuaan Kaheijaan Airut kertoi tarinasta Pälvenpellolle, joka ei vaikuttanut kovin onnelliselta. Hän antoi kuitenkin Airueelle pienen orikalkum-levyn, jonka avulla käsivarsisuojien käyttö helpottuisi. Pian Airut saikin seuraavan tehtävänsä, lähteä tutkimaan Samaran tilannetta...

Katkelmia Julianin kirjasta

Kaikkialle hajonnut, uudestaan koottu, kadoksistaan työnsä tehneenä nousi, nousi Orkidea, kauppamies korea, antoi Aurinko siunauksensa, räiskyvän miehen maailmaan ripotti. Puhujainen kielensä kovaksi, siteet seitsämään satahen, kovasti koitti kaikkia kietoa, voimalla viekkaudella varjoissa valossa. Kaikkeutta korjasi kovalla kohinalla, maailmaa muutti miekkonen, ulospäin suuntasi sivullaan uskollinen uhmaten syöjättäriä siellä. Vastahan tuli vaikeuksia, keijuja kovakouraisia hempeästi hurmaavia jäykästi järjen juovia, kaiken silti sai kaadettua korea sorea Orkidea. Muutti aika miestä, muutti miestä mieleväksi, haasteet unhottui hiekkaan hautautui katosi muistista maallikon kepeä hyväntahto helppo elämä. Tekemistä tahtoi, rajaa rakensimme, kohosi kaupunkimme kultainen korkealle komeaksi kutsuttiin kimaltelevan keskipäivän kanssa kuten kumppaneidenkin. Silti työ tyhjäksi jätti, lähti villeyteen vapaampaan, vastuksen etsi, kaiken vastaan otti, kaikkien loputtoman neitsyyden viedäkseen kerralla ohittaen, susi kukkamaan vartijana, jokainen toinen toistaan hienommin aina vain tyhjempänä nousu ja lasku yhdistäen eroten kuinka korkealle loikkaa peura kuinka sen sydän murtuu pohjalle osuessaan oikein tuli tuho väkevälle!

Muutama sivu myöhemmin:

Kultaisen Kaupungin Pappiskuningas, metsästäjä joka ei saanut mielestään saalistaan, tuomari ja teloittaja, joka rakastui vankiinsa. Alkuun niin siveä ja puhdas, täynnä loistavan Auringon paloa. Hän karkoitti villeyttä, loi perustukset uudelle maalle kaaoksen keskeltä. Syöksi kadotukseen Villeyden joukot kanssa ikuisesti uskollisen Irenian.

Voi Sorea ja Väkevä Orkidea, miten kovaa putoavatkaan korkealle nousseet. Voi surusilmäinen Irenia, lempeä peura, miten kyyneleet kostuttivat yhteenkietoutuneet vartalomme, kun hän haki lohtua sylistäni.

Koskaan en unohda, miten punainen hurme tahrasi kultaiset salit. Pappiskuningas petti kansansa ja kädet veressä karkasi villeyteen, uuden kuningattarensa rinnalle. Se sielunsa myynyt myrkyllinen käärme.

Kuinka yritinkään pahat teot hyvittää, kuinka yritin korjata väärydet. Eivät riittäneet tekoni, ei puhdistunut oma sieluni.

Airueen näky Athanasiassa

Suuri kirkkaus sokaisi minut. Kun näköni palasi, lähdin laskeutumaan alas auringosta, alas auringon loisteesta, kohti luomakuntaa. Putosin koilliseen, pilvien läpi, kunnes allani lepäsi Athanasian kaupunki. Kohti pyhää keskimmäistä tornia laskeuduin, ja silmäni näkivät kaupungin Loiston aikana, asuttuna ja elävänä. Voi kuinka kaunis onkaan Athanasia, voi kuinka jalo on jokainen asukas! Kohteeni ei kuitenkaan ollut kaupunki, vaan sen hallitsijat. Läpi korkean katon laskeuduin, Kohtalon Neitsyiden ohi, Voittamattoman Auringon ja Valkoisen Suunnistajan ylle. Ylväänä näiden edessä seisoo kehä, ei täydellisenä kuten haipuneet edeltäjänsä, mutta seisoo kuitenkin. Siinä on valppaana Laakson Kultainen Jalava, vieressään Pilvi, heidän takanaan menneisyyden aavet, Totuuden Halkaiseva Miekka ja Balian Carnamagos. Siinä on tuimana Katkera Paju, vierellään salaperäinen Terä, takanaan Taipumaton Keihäs ja Kuunkuiske. Seuraavalla sijalla seisoo syväinen, Siipien Varjo Kadotetun Kevään Auringon Edessä, suuren kimeeran varjossa, taustalla näkyvät, varjojen harmauttamina, Moira Sinituuli ja Kultainen Naja, vielä niin kunnollisena. Siinä olen minäkin, Airut, hartaana, vieressäni tutun oloinen mutta tuntematon punatukkainen neito, takanani tuo pettäjä, Sorea ja Väkevä Orkidea, ja onneton Irenia. Ja siinä on tyynenä Hiljaisuuden Peili vierellään Kolmasti Kirottu Julian, takanaan Piilotettujen Vuorten Julian ja Narri.

Nyt näyttää Aurinko minulle, kuinka lähdemme, takaisin Luomakuntaan. Näen, kuinka Jalava kokoaa jumalat yhteen, kuinka Jorst ja Caltia saavat sovun aikaan, kuinka Samaran jumalattaret keräävät ympärilleen muita, Pälvenpellon ja Morin ja muut. Jumalien yhteisen työn avulla voivat kansat selvitä tulevista koettelemuksista. Näen, kuinka Pilvi tutkii tietoja valtaisassa kirjastossa, kuinka yhteen kirjaan kootaan muinaisuuden tiedot ja loiheet. Kirja tuo uuden ymmärryksen jokaiselle Luomakunnassa omasta paikastaan ja kaikista niistä, jotka ovat ennen käyneet ja tulevaisuutta rakentaneet. Näen, kuinka Paju johtaa kaikkien kansojen joukkoja, niin Arabelilaisia kuin Samaralaisia, Kaheijalaisia, Namorilaisia ja Itrialaisia sekä ratsastavia Athialaisia. Yhdessä käyvät kansat niitä vastaan, jotka Luomakunnan haluavat repiä tai hautaan saattaa. Näen, kuinka puhun kansanjoukoille, kuinka väki taas koillisen täyttää ja Athanasian taas Luomakuntaan liittää. Näen, kuinka pahantekijät kukistuvat, mutta Peiliä en näe. Hänen tekonsa tuhatkuntaisesti mainetta keräävät kun nimi varjoissa pysyy. Valoisan tulevaisuuden näen, ja sinne haluaisin jäädä, mutta pimeä menneisyys kutsuu, ja tunnen kuinka toruva muistutus lähenee...

Pimeys minut ympäröi, ja kuulen äänettömän tuskan, kun Miekka ja Balian parantavat väkeä tavanomaisuudestaan, omien mielihalujensa mukaan. Uhrit kirkuvat, kun heitä silvotaan näkemyksillä jotka ovat muutettaville käsittämättömiä. Sydäntäni vihlaisee, pakenen, ja ilmaannun makuusaliin, jossa Kuunkuiske joutuu kärsimään Keihään nyrkeistä. Loppumaton tarve kumppaniin vahvistaa jokaista iskua edelliseen verrattuna, turhautumisen ja mustasukkaisuuden ja epävarmuuden pyörre kuristaa kumpaakin. Heittäydyn muualle ja törmään oveen, joka aukeaa valtaistuinsaliin. Tämän jo tiedänkin, Orkidea ottaa Irenian toiselle käsivarrelleen, hellästi syliinsä, ja sitten veitsellä repäisee auki tämän rinnan, nostaen verisen sydämen kristallilippaaseen ja antaen kuolleen Irenian tipahtaa lattialle kuin unohdetun roskan. Kyyneleeni peittävät kaiken, ja kun saan pudisteltua ne pois, näen hämäräperäisen takahuoneen, jossa Piilotettujen Vuorten Julian puhuu vanhemmalle vihreäpukuiselle miehelle, jonka koko olemus, kaljua ja partaa myöten, huokuvat arvovaltaa. Ympärillään heillä on useita lohikäärmeverisiä, ja hetkeä myöhemmin näen kuinka Julian avaa portit näille, kuinka Gaian lapsien voimat peittävät kaupungin, ja ajavat sieltä kaiken pois, jättäen vain autiutta ja unohdettuja kärsimyksiä.

Hätkähtäen palaan nykyhetkeen. Aurinko on antanut muistutuksen, ja tunnen lievästi moittivan ilmapiirin yhä ympärilläni, mutta kuitenkin samalla myös hänen myötätuntonsa lämpö säteilee lähempänä. Ympäröivä torni muuttuu osittain läpinäkyväksi, ja näen suoraan alleni vievän valkoisen jadepatsaan. Seuraan sitä, niin kauas alas, kunnes pääsen maan alle puolipallon muotoiseen kammioon. Täällä on kaupungin hallintajärjestelmä ja Todellisuuskone, ensimmäinen tavoitteeni. Tästä alkakoon katumukseni, tästä alkaen Kehäni tehköön paremmin kuin entinen. Tällä kertaa emme petä Luomakuntaa, tällä kertaa toivo voittaa!

(Puuttuu vielä: Verisen Jään linnake, Perhonen?!)

Pääsivu