Lumikoira:Roopertin kuulusteluraportti

<Kuulusteluraportin käärön päälle on kirjoitettu erilliselle paperille hienolla kultaisella musteella>
Tämä dokumentti on määrätty salattavaksi Kuninkaallisen Arkiston johtajan, Hoviritari Iida Tuimalan pyynnöstä 80 vuodeksi, jotta dokumentissa mainittujen henkilöiden maine ja kunnia säilyy heidän elinaikanaan, eikä dokumentissa mainittuja tietoja voida käyttää heitä vastaan. Määräajan jälkeen dokumentti päästetään takaisin yksityisten papereiden arkistoon, josta sitä voidaan tutkia vain historian tutkijoiden sekä lainoppineiden toimesta. Salassapito on hyväksytty kaikkien dokumentin luonnissa mukana olleiden tahojen toimesta.

<Hieno Kalaunin kaupungin kaartin leima ja kapteenin allekirjoitus>

Arvoisa Kuninkaallisen Arkiston Johtaja Tuimala,

Tämä dokumentti on luotu kuulusteltavan Roopertti Joentörmän, jota myös kutsuttiin Näätien katujengissä "Ahmaksi", tietojen perusteella ja meillä on kaikki luotto ja uskomus, että kuulusteltava Joentörmä on kertonut meille kaiken omasta tahdostaan, selvässä mielentilassa ja ilman petosta tai vilppiä mielessään. Joentörmän kuolemantuomio on luvattu tämän tunnustuksen myötä muuttaa maasta karkottamiseksi, joka tullaan panemaan täyteen heti dokumentin virallisen hyväksynnän jälkeen. Dokumenttia on pyydetty salaiseksi Joentörmän pyynnöstä, jonka pyyntö rikollisena ei paljoa paina, mutta tunnustuksessa tullaan mainitsemaan erään kaupunkimme aatelisen jälkeläisestä taustoja, joka voi aiheuttaa ongelmia hänen perheelleen, sekä nuorelle neidille itselleen. Tämä voi tarkoittaa, että tätä dokumenttia ei voida käyttää tulevaisuudessa heidän tuomitsemista vastaan, jonka takia nöyrästi ehdotamme sopimuksen purkamista ja maasta karkottamisen muuttamista elinkautiseksi vankeudeksi, jota voidaan lyhentää todistamisesta dokumentista löytyviä muita Näätien katujengiläisiä vastaan.

<Lisämerkintä sivuun>
Perhanan kuulustelija otti liian kirjaimellisesti käskyn sanatarkasta dokumentista ja kirjoitti kaikenlisäksi suoraan minä-muodossa, eikä vain tärkeitä kohtia. No tuskin tätä kovinkaan moni tulee ikinä lukemaan.

Minä kerron kaiken. Ihan alusta? Hyvä on, minä kerron ihan kaiken alusta alkaen. Me oltiin vain koltiaisia, ihan normaaleja naapuruston kakaroita, kun me alettiin leikkiä Haisun, Lumikon ja Kärpän kanssa. Oli meitä muitakin, veljiä ja siskoja, nuoria ja... nimet? Haisu, tai Haisuhilleri, oli oikealta nimeltään Anssi Punapelto, leipurin poika, Lumikko Anna joku-sen-sukunimi-oli-en-muista, mutta vanhemmat oli räätäleitä, ja Kärppä asui orpokodissa. Samuksi sitä kutsuttiin silloin. Niin, me leikittiin kuten lapset leikki, mutta meillä oli vain enemmän yhteistä ja kai me uskallettiin mennä hiukan pidemmälle kuin muut. Oltiin me muidenkin kanssa, mutta sitten vanhemmat lapset lähti oppeihin ja nuoret ei pysyny meidän perässä. Me jäätiin, päivittäin oltiin yhdessä.

Näätiä? Ei me siihen aikaan oltu. Vasta kun Minkki tuli mukaan kuvioihin. Me oltiin kai jotain kymmenen ja leikittiin kirkon takana, kun se yllättäen vain ilmestyi meidän taakse ja sanoi ottavansa meidät leikkiinsä mukaan. Siis hänen leikkiin. En minä tiedä, kyllä me suoraan nähtiin, että Minkin mekko oli kalliimpi kuin Lumikon isän tekemä hienoin takki, sen vaaleista, hyvin hoidetuista hiuksista joku olisi maksanut maltaita, ihokin oli täydellinen ja normaalisti oltaisiin vain syljetty tuollaisen kultalusikka suussa syntyneen päälle. Mutta jotenkin sen karisma, se katse ja olemus, sai meidät vain kysymään: Ai mitä leikkiä? Minkki kertoi meille saman tien tarinan, missä me elettäisiin kuten haluttaisiin, ei uskottaisi vanhempia, vartijoita tai kukaan muukaan ei voisi meitä komentaa. Meillä olisi meidän oma koodisto, omat lait, tehtäisiin just sitä mitä tahdottaisiin. Muistan kun ne kaikki ajatukset valtasi mielen. Olen muidenkin kuullut sanovan, että Minkillä on ominaisuus kertoa tarinoita, jotka vain herää henkiin sun mielessä. Joskus me ollaan kerrottu yksityiskohtia meidän mielikuvista, jotka oli keskenään täysin samoja, vaikka Minkki ei ollut koskaan niitä edes suoraan kertonut. Puhumattakin on selvää, että me lapset oltiin myytyjä siltä seisomalta ja me liityimme Minkin leikkiin.

No siis Minkki on sen rikkaan ritari Gelthoffin vanhin tytär Luise. Ihan eri luokkaa kuin me muut. Ei se kuitenkaan katsonut meitä alas, vaan piti meitä kaikkia tasavertaisina. Siksi me kai sitä sitten seurattiin loppuun asti. Se kuulema suuttui isälleen, koska sen isä ei enää välittänyt siitä sen jälkeen, kun sen veli syntyi. Se kai aluksi karkasi ja halusi kerätä sillä huomiota. Sen lastenhoitaja, vanhempi aatelisrouva Ruska oli sen nimi, asui jossain siellä kirkon lähistöllä. Hänen luona ollessaan ja nähdessään meidät ulkona leikkimässä, Luise keksi kaiken sanomansa ja päätti alkaa elämään toisenlaista elämää. Niin se joskus humalassa mainitsi. Sitten jossain vaiheessa kai sekin alkoi uskoa omiin tarinoihinsa ja karkasi oikeasti kotoa.

Meistä tuli Näädät, nuo viekkaat eläimet, jotka olivat ovelia ja vikkeliä ja pääsivät aina karkuun, mutta aluksi me vain leikittiin salanimillä. Ehkä Minkki halusi varjella omaa elämäänsä silloin aluksi, myöhemmin se halusi unohtaa koko vanhan elämänsä ja elävänsä ainoastaan uudella nimellään. Niin me muutkin. Ei ollut enää Roopea, Anssia, Annaa tai Samua, me oltiin Näätiä. Me ei haluttu elää kuin meidän vanhemmat teki. Haluttiin olla vapaita! Vapaana olo tarkoitti, että jostain piti silti saada ruokaa, juomaa ja jotain muuta millä elää. Ensimmäinen majapaikka, tai tukikohdaksi me sitä kutsuttiin, löydettiin helposti rouva Ruskan puutarhavajasta, mutta niitä on ollut monia sen jälkeen. Ruokaa ja juomaa me joskus kerjäsimme, toisinaan varastettiin, joskus jopa ostettiin tai vaihdettiin palveluksiin. Ollaan me tehty rahasta vaikka mitä, eikä todellakaan olla kaikesta ylpeitä, mutta me saatiin olla vapaita ja elettiin Minkin luomalla koodistolla. Se hankittiin mitä tarvittiin, tappamiseen ei ryhdytty, eikä muutenkaan aiheutettu muille hengenvaaraa. Me oltiin sankareita, muut eivät ehkä olleet samaa mieltä.

Niin. Niin. Silloin oli niin. Mutta se on vasta tarinan loppua, mutta Minkki piti meidät yhdessä ja kertaakaan ei koodistosta poikettu. Kuten olen yrittänyt sanoa Mäyrä muutti Näädät. Mutta hyppään liikaa tarinassa. Minkki alkoi värväämään meille uusia jäseniä. Tuli Saukko, Hilleri, Taira, Fretti ja Vesikko. Toiset nimet otettiin käyttöön uudestaan ja toiset pysyi vain yhdellä. En minä tiedä missä ne kaikki enää on. Osa on kai ollut teilläkin kuulusteltavina, toiset elää muualla aivan toisenlaista elämää, toiset on kuolleita.

Mutta Mäyrä teitä kiinnostaa. En minä tiedä sen oikeaa nimeä. No en! Se ei edes puhunut ensimmäiseen viikkoon mitään meille, kun se vain seurasi Minkkiä meidän tukikohtaan, eikä koskaan maininnut omista taustoistaan. Mutta jostain kuultiin, ehkä vain keksittiin, että sen äiti oli myynyt itseään sataman kapakoissa, eikä sen äitikään tiennyt kuka Mäyrän isä oli. Jotain myös kertoo Mäyrän ulkomuoto, koska en ole nähnyt elämässäni kovinkaan montaa, jolla on yhtä tumma ihon väri kuin Mäyrällä, lähes musta. Ihon väri on silti sivuseikka, sillä kuten tiedätte, Mäyrä on aivan valtavan lihaksikas ja oli siihenkin aikaan meitä kaikkia päätä pidempi, vaikka oli meistä yksi nuorimmista. Mäyrä pärjäsi tappelussa kenelle tahansa meistä ja kerran me yritettiin huviksemme joukolla töniä Mäyrä laiturilta alas. Meitä oli seitsemän sen jälkeen meressä ja Mäyrä seisoi edelleen laiturilla. Mäyrä sopisi hänelle paremminkin pilkkanimeksi, sillä hän on myös kokoonsa nähden todella ketterä, kuin suuri musta apina. Gorilla? Mikä se on? No en ole kuullut. Hällä väliä. Kaiken tämän lisäksi tuntui, että Mäyrällä ei ollut tunteita. Tai oli, mutta vääränlaisia. Hän hymyili kun satutti muita, hän oli äkäinen kun muut nauroi. Hän sitoi paperia kissojen häntien ympärille ja sytytti ne palamaan. Rikkoi asioita vain huvikseen. Tappeli vain voidakseen satuttaa toista. Sadisti. Kiusaaja. Ääliö.

Ei Mäyrä tuntunut ollenkaan kuuluvan meidän jengiin ja uskovan meidän koodistoon. Minkki kuitenkin uskoi häneen. Kai hän jotenkin piti Mäyrää omana projektinaan ja uskoi pystyvänsä muuttamaan sen kunnialliseksi. Mäyrä taas. No, ei sitä ikinä sanonut, mutta kyllä se taisi Minkkiä rakastaa. Kaikki mitä Minkki sanoi, Mäyrä uskoi. Toisaalta osakseen me kaikki rakastettiin Minkkiä. Mutta kertaakaan ei Mäyrä väittänyt sille vastaan ja muuttui se ainakin hiukan parempi tapaiseksi aina Minkin läksytettyä sitä kerta toisen jälkeen. Näin kerran salaa, kun Mäyrä itki pää Minkin sylissä. Se varmaan olisi minut nistinyt, jos tietäisi minun nähneeni sen, siksi en siitä koskaan tätä ennen ole maininnut. Mutta en mä ole ikinä välittänyt toisten suhteista, helvettiäkö ne minulle kuuluu. Saukko ja Hilleri oli yhdessä jopa ennen Näätiin tuloa, Lumikko taas taisi olla meidän kaikkien kanssa välittämättä sukupuolesta. Mäyrä ei koskaan näyttänyt tai kertonut tunteitaan suoraan Minkille, en minä ainakaan tällaista kuullut, ja kuten sanoin Minkki piti Mäyrää kuin omana koiranaan. Minkki nimittäin taisi tykätä... no ei sitä nyt edes tarvitse arvailla, oli todella ihastunut meidän uusimpaan jäseneen.

Jos Haisulta kysyi heidän ensi tapaamisestaan, niin hän tapasi Nokinäädän, kun hän oli urheasti jekuttamassa kaupungin vartijoita, jolloin Nokinäätä oli osoittanut oman kyvykkyytensä ja auttanut Haisua karistamaan vartijat perästään. Nokinäätä kertoi - paljon myöhemmin - pelastaneensa Haisun hengen kahdesti sinä päivänä, kun Haisu oli ensin huutanut apua kaivosta, jonne oli piiloutunut, tai vain tippunut piiloa etsiessään, aiemmin mainituilta vartioilta. Kun hän oli saanut Haisun ylös, ja sen paksukaisen nostamisessa oli kuulema yhdellä nuorella hintelällä pojalla tekemistä, olivat vartijat ilmestyneet kuin tyhjästä paikalle ja huomanneet Haisun. Nokinäätä onnistui hidastamaan vartijoita sen verran, että Haisu pääsi karkuun, mutta hän jäi itse kiinni. Hän selvisi mustalla silmällä ja parin tunnin putkareissulla.

Oli miten oli, Haisusta ja Nokinäädästä tuli parhaat kaverit sen jälkeen ja Haisu tutustutti Nokinäädän Näätiin. Nokinäätä, tai Anttoni “Toni” Oripelto, tuli Kassburgista, josta oli karannut kotoaan. Isä oli kauppias ja hänen takiaan Nokinäätä oli kotoaan lähtenytkin. Oli se todella pitkän matkan tullutkin, ei sillä ollut mitään täällä, halusi vain mahdollisimman kauas kotoaan. Melkein kaikki muut kuitenkin oltiin täältä Kalaunista. Mutta aika tavallinen nuori se oli, nopea, rauhallinen ja osasi myös puhua ihmisille. Se sopi meidän jengiin täydellisesti. Kyllä me sitä alussa pomotettiin, kuten aina kaikkia uusia jäseniä, mutta ei se siitäkään ollut moksiskaan. Se oli alusta alkaen yksi meistä, eikä sillä muita tässä kaupungissa ollutkaan.

Toisaalta Nokinäädän tulo jengiin oli omalta osaltaan meidän kultakauden alkua, mutta myös lopun alkua. Meillä alkoi olla kaikkea tarvittavaa, jopa pienellä alueella valtaa, mutta me alettiin menettää meidän johtaja. Kuten mainitsin, Minkillä alkoi näkyä tunteita Nokinäätää kohtaan. Ennen sen tuloa jengiin Minkki oli kaikkein itsevarmin henkilö ikinä ja sillä oli ratkaisu aina kaikkeen. Se käyttäytyi johtajamaisesti ja alkoi ulkoisestikin pukeutua enemmän miehisesti. En minä tarkoita, että pitää olla mies johtajaksi, eikä Minkkikään mieheltä näyttänyt, sillä hänen naiseutensa alkoi kukkimaan, eikä hän niin sitä peitellyt. Mutta… okei, okei, menen asiaan. Minkki muuttui. Tarvitseeko minun kertoa miten teinityttö käyttäytyy ihastuksensa edessä? Punastelee, kikattaa, sekoilee sanoissaan, juoruilee muille tytöille. Niin. Ei tämä tapahtunut yhdessä yössä, vähitellen vuoden aikana, mutta meidän johtaja alkoi unohtaa muut Näädät. Ei ollut enää selkeää suuntaa minne mennä, alettiin vain hengata ja se alkoi käydä tylsäksi. Kaikkein erikoisinta oli, että itse palvonnan kohde ei näyttänyt ymmärtävän ollenkaan, että kiimainen teinityttö seurasi häntä joka paikkaan. Me muut kyllä se huomattiin.

Erityisesti Mäyrä huomasi tämän. Minkillä ei ollut enää kiinnostusta samalla tavalla Mäyrää kohtaan, paitsi tämän tunaroidessa, joten Mäyrä nähtävästi alkoi pahoille tavoille, jotta saisi edes hiukan Minkin huomiota. Kerran Mäyrä meni liian pitkälle ja tappoi erään humalaisen rikkaan kauppiaan. Sillä viikolla vartijat taisi käydä kovistelemassa puolta koko kaupungin rikollisista, myös meidän majapaikkaan syöksyivät ja veivät samalla meiltä todella suuren määrän saalista, josta Kärppä ja Vesikko saivat jopa linnatuomiot. Mäyrän teko aiheutti sen verran ison paskamyrskyn, että meitä uhkasi myös muut kaupungin rikolliset. Minkin piti ottaa asia haltuun ja piti Mäyrälle sellaisen puhuttelun, että sitä voisi kutsua… no ukkoseksi. Hän huusi ja kiljui naama punaisena, löi Mäyrää avokämmenellä molemmille poskille, niin että läsähtely kuulosti kuin salamoilta. Mäyrä istui vain hiljaa ja otti läksytyksen vihaisesti tuijottaen. Kun Minkki ei enää keksinyt uusia kirosanoja, ja osasta niistä jopa karskit merimiehet olisivat ylpeitä, eikä muutenkaan enää jaksanut riehua, alkoi Mäyrä puhua.

Olen nähnyt, kun Mäyrä tappaa miehen paljain käsin ja se oli pelottavaa. Hän muutenkin tykkää mieluummin tehdä asioita, kuin lätistä turhia. Mutta silloin Mäyrä puhui matalalla äänellään ja pitkään. Puhuva Mäyrä oli niin pelottava, että kukaan meistä ei uskaltanut hiiskahtaakaan. Mitä me muut uskalsimme puhua vain hiljaa, Mäyrä sanoi kaiken suoraan. Mäyrä ei pitänyt uudesta Minkistä, hän halusi vanhan Minkin takaisin. Hän kertasi tarkkaan asioita, hän puhui suoraan miten näki Minkin ajattelevan vain Nokinäätää ja unohti muut Näädät. Hah! Minkin kasvot olivat niin punaiset ja Nokinäätä taas näytti niin hölmistyneeltä! Ei se hölmö tajunnut asiaa kuin vasta, kun se lyötiin päin sen naamaa. Ei meistä kukaan uskaltanut nauraa, Mäyrän puhe jatkui ja sen ääni puristi meidän huulet kiinni. Mäyrä kertoi omasta visiostaan, missä me otettaisiin kaupunki haltuun pelolla ja väkivallalla. Ei se ihan yksinkertaiselta ja helpolta kuulostanut, koska meitä oli niin vähän, mutta omalla tavallaan Mäyrä osasi olla vakuuttava. Ei läheskään niin vakuuttava kuin Minkki, mutta ei siihen uskaltanut sanoa vastaankaan.

Paitsi Nokinäätä. Nokinäätä uskalsi haastaa Mäyrän. Kaikki meni niin nopeasti, kuin kahden uroskissan tappelu. Ensin he puhuivat, sitten huusivat, me muut tultiin väliin ja lopulta kaikki päättyi siihen, että Mäyrä yritti lyödä Nokinäätää ja osuikin suoraan Minkkiin ja tämä kaatui lyöden päänsä lapioon. Kaikki loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin. Mäyrä säntäsi karkuun, meillä oli kiire saada verta vuotava Minkki paikattavaksi. Onni oli meidän puolellamme ja törmäsimme erääseen kiertelevään seikkailijavelhoon, joka onnistui pysäyttämään Minkin pään vuodon. Valitettavasti paikalla oli myös vartijoita, jotka ottivat meidät kiinni pahoinpitelystä epäiltyinä, mutta sillä ei ollut niin väliä.

Minkki parantui, lopulta myös nöyrä Mäyrä tuli takaisin. Minkki ei ollut edes suuttunut Mäyrälle, vaan pyysi häneltä anteeksi. Minkki myönsi muuttuneensa, mutta aikoi nyt muuttua parempaan. Minkki jakoi aikaansa taas paremmin, huomioi meitä kaikkia ja meillä myös alkoi olla paljon organisoituneempaa toimintaa. Aloimme tehdä isompia keikkoja, jolloin osa toimi harhauttajina ja toiset tekivät harhautuksen avulla ryöstön tai jotain muuta. Nokinäädän Minkki nosti meidän apujohtajaksi ja hän monesti suunnitteli meidän keikat. Nokinäädän ja Minkin väleistä ei osannut kukaan sanoa mitään suuntaan tai toiseen. Kumpikaan ei tahtonut puhua asiasta, mutta he viettivät joskus päiviäkin vain kahdestaan. He väittivät olevansa keikalla kaupungin ulkopuolella ja kyllä ne monesti tulivat takaisin ison rahaspussin kanssa, jota me ei saataisi edes parissa viikossa kasaan. Tiedä mikä oli todellisuus, mutta silloinkin kaikki jaettiin, joten meillä oli tiedossa paljon juhlimista ja vähän töitä, joten mitä väliä. Joskus ne kaksi tuntuivat todella läheisiltä, joskus taas eivät edes huomioineet toisiaan, joskus riitelivät kaikista pienistä asioista kuin vanhat pariskunnat. Niin meni vuosia ja kaikki tuntui menevän ainakin vähän paremmin.

Loppu tuli niin yllättäen, ettei sitä pystynyt uskomaan todeksi. Se tapahtui viime kesänä. Taidatte jo arvata mistä tapahtumasta puhun. Meillä oli ollut vasta parin kuukauden ajan eräs vanha sataman varasto tukikohtana. Se oli liian ränsistynyt talvea varten, mutta kesäksi kelpasi meille. Vähän me siitä jopa maksettiin, että sinne ei tulisi aina joku kyselemään typeriä kysymyksiä luvista ja muista. Nokinäätä ja Minkki olivat riidelleet edellisenä iltana laiturilla, en ole täysin varma mistä, mutta Nokinäätää ei näkynyt ja Minkki oli hemmetin äkäinen. Ehkä tästä johtuen me alettiin juomaan. Sitten jossain välissä iltaa vain alkoi haisemaan savu. Yllättäen huomattiin, että meidän ovi paloi ja vain sekunteja myöhemmin koko seinä. Yritettiin samalla kerätä meidän tavaroita ja etsiä uloskäyntiä. Se oli puhdasta paniikkia. Ainoa tie ulos oli kattoikkunan kautta ja jotenkin me onnistuttiin pääsemään sieltä pois. Me seisottiin kaikki katolla ja huomattiin myös parin viereisen rakennuksen olevan tulessa. Ainut reitti turvaan oli oikaista toisen palavan rakennuksen katon kautta. Hyppy ei ollut meille mikään ongelma, oltiinhan me totuttu juoksemaan karkuun vartijoita kattojen kautta. Muut menivät edellä ja minä hyppäsin toiseksi viimeisenä. Kun käännyin katsomaan taakseni, näin kun Haisu teki viimeisenä loikan. Haisu loikkasi suoraan minun viereeni ja katto petti hänen altaan. Sain jotenkin otteen hänen kädestään, mutta alhaalta lyövät lieskat olivat niin kuumat, hänen kätensä hikinen. Hän tippui suoraan tulipätsiin. Minä olisin tippunut myös, jos Mäyrä ei olisi ottanut minua niskasta ja raahannut minua pois katolta.

Palon syttymistä ei saatu selville, mutta siinä paloi useampi rakennus ja yksi laiva. Senhän te nyt tiedättekin. Myöhemmin kyseisestä talosta löytyi pahoin palanut miehen ruumis, mutta sen tunnistaminen oli täysin mahdotonta. Haisu ei voinut selvitä, se oli pakko olla hänen ruumiinsa. Vaikka meiltä oli vähentynyt jäseniä, niin kaikki olivat lähteneet elossa pois. Haisu oli ensimmäinen meidän jäsen, joka menehtyi. Se näkyi kaikkein eniten Minkissä, joka ei pystynyt lopettamaan itkemistä. Minkki katosi seuraavana päivänä ja Nokinäätä tuli takaisin vasta sitä seuraavana. Vasta kun Minkki oli ollut viikon kateissa me aloimme etsiä häntä. Meni vielä toinen viikko, kun saimme tietää tunnuksettomien sotilaiden ottaneet hänet kiinni ja vieneet hänet kotiinsa isänsä luokse. Me olimme menettäneet yhden meistä, emme todellakaan halunneet menettää myös johtajaamme. Yritimme kaikkemme, että saisimme yhteyden Minkkiin. Lopulta tunkeuduimme herra Maanomistajaritarin asuntoon ja Nokinäätä kävi yöllisen keskustelun hänen isänsä kanssa. Ritari kertoi, että oli lähettänyt tyttärensä kauas pois täältä, eikä hän tulisi enää koskaan takaisin. Emme myöskään saisi selville missä hän on, vaikka uhkaisimme tappaa hänet. Mäyrä oli kyllä halukas sen tekemään, mutta saimme tämän estettyä. Lisää kriisiä ei tässä tilanteessa haluttaisi.

Yritimme kaikkemme, erityisesti Nokinäätä, että saisimme selville minne Minkki lähetettiin, mutta turhaan. Kukaan ei osannut sanoa lähtikö hän vankkureilla vai laivalla, posti hänen isälleen kulki salaisesti, joten emme voineet sitä urkkia. Minkistä emme muutenkaan saaneet mitään tietoon. Meidän piti silti saada jotain aikaiseksi, joten tarvitsimme jonkun johtajaksi, kunnes saisimme Minkin takaisin. Mäyrä alkoi taas puhumaan omasta vinksahtaneista visioistaan, jotka muka perustuivat Minkin ajatuksiin, kun taas Nokinäätä halusi meidän keskittyvän eniten Minkin etsintään ja Näätien takaisin kasaamiseen. Nokinäätä ja Mäyrä kävivät tästä pitkän keskustelun, joka päätyi vähemmän yllättäen tappeluksi. He jopa alkoivat väittämään, että toinen heistä oli sytyttänyt koko sataman palon ja sen takia tässä oltaisiin. Mäyrä oli silloin sisällä samassa palavassa rakennuksessa kuin me ja Nokinäätä taas ei ollut edes kaupungissa. Tämä lopulta päätyi siihen, että Nokinäätä käveli pois ja sanoi etsivänsä Minkin yksin . En ole nähnyt häntäkään enää sen jälkeen. Me muut päätimme jäädä Näätiin, koska se meillä oli enää omasta elämästä jäljellä ja sen eteen oli tehty niin paljon töitä. Mäyrä alkoi muokkaamaan Näätiä oman näköisekseen, jolloin kuukausien aikana veriteot kasvoivat ja kaikki loput Näädistä jättivät ryhmän. Minä olin Mäyrän lisäksi viimeinen alkuperäinen Näätä ja jos olisin ollut fiksu, niin olisin lähtenyt itsekin Nokinäädän aikoihin.

Mäyrän jengissä, jonka kutsuminen Näädiksi olisi tässä vaiheessa loukkaus kaikkea vanhaa kohtaan, oli nyt mukana psykopaatteja, murhaajia, raiskaajia ja muita alhaisia olentoja, joille ei voinut edes ehdottaa mitään koodistoa tai olisi vain saanut puukon vatsaansa. Minä ensin ajattelin, että voisin muuttua heidänlaisiksi. Mutta ei. En minä pystynyt tekemään sitä. Minä aina muistin päässäni Minkin sanat miten ketään ei saisi tappaa. Silti minun käsissäni oli viattomien verta ja en saanut sitä pois. Mäyrä sanoi pitkään, että tästä ryhmästä ei lähdettäisi enää elävänä pois, mutta eräänä iltana hän vain tuli minulle rauhallisesti puhumaan, että tämä ryhmä ei minulle sopisi ja saisin häneltä siunauksen lähteä pois. Minä luulin, että hän tappaisi minut siihen paikkaan, mutta hän vain hymyili ilkeästi, taputti olkapäälle ja käveli pois. Kaksi päivää myöhemmin yritin päästä pois kaupungista, mutta eräs vartija luuli minua veljekseni, joka oli hänelle velkaa ja... Noh, tässä minä nyt istun. En tiedä paljastiko Mäyrä minut, mutta en myöskään ymmärrä miten hän pystyy edelleen olemaan vapaalla jalalla. Jonkun on pakko suojella häntä, muuten hän olisi jo hirressä.

Minä en kadu päivääkään, jonka sain viettää Näädissä Minkin alaisuudessa. Ne olivat elämäni parhaita aikoja. Minä silti rakastan eniten omaa elämääni ja kerroin tämän tarinan, vaikka se voisi aiheuttaa Minkille ja muille Näädille ongelmia. Kaikkien pitää lopulta katsoa oman nahkansa perään.

Seitsikon nimeen vannon, että kaikki tässä sanomani on totta.

Pääsivu